raskaan työviikon jälkeinen yksinelävän naisen perjantai-ilta on varsin kiinnostava. hän ei kasaa mattoja rullalle ja roudaa niitä parvekkeelle tomutettavaksi, ei pyyhi pölyjä, ei imuroi, ei petaa aamukiireessä levälleen jäänyttä sänkyä - ei mittään semmosta. Yksinelävä nainen avaa viinipullon, nyt kun aurinko jo virittelee säteitään taivaankannelle ja aamut ovat yhä valoisampia, on jo valkoviinin aika.. punaista juomaa nautiskeltiin pimeässä, kynttilän valossa, bluesin säestyksellä, villasukkissa , shaali harteilla. Nyt mieleen hiipivät iloiset 70-luvun sävelet, hippitytön fiilis, kukkaset ja kasmirkuvioinen paita.. jollaisen kopion hankin mennä viikolla tavaratalosta mielenjohteessa. viidenkympin villitystä!!! olkoon vaikka sitä tahi mitä vaan, on onni  että ilon aiheita sentään löytyy. enkä murehdi sitä, että lähelläni ei ole toista ihmistä, jonka kanssa voisin haastella, joka kentien hieroisi kipeää selkääni, joka katsoisi minuun lempeästi, silittäisi poskeani ja sanoisi tykkäävänsä minusta, juuri minusta, vain minusta ja ainoastaan minusta..

ei yksinelävä nainen sellaista koe eikä myönnä kauheasti kaipaavansa, hän pirauttaa naisystävälleen, joka on samankaltaisissa fiiliksissä sadan kilometrin tuolla puolen.. sillä erotuksella että hänellä siellä on ystävien boxeri jo toista viikkoa hoidossa.. jota tosiasiaa hän siellä on piipahtanut karkuun lähipubiin mutta josta hänen on pikaisesti kiirehdittävä takaisin koiraa pissittämään ja ruokkimaan. jota hän ei ikinä kuuna kullan valkeana enää ota hoitaakseen ja karvoja sohvalle levittämään, kuolaamaan ja haisemaan. ajattelepa, sanoin minä hänelle, sehän  on tosiaankin vain koira.... 

viikon huipentuman yksinelävä nainen kokee kun henkilökohtaiseen kännykkään tulee puhelu oudosta numerosta, siellä on mies, joka kohteliaasti tiedustelee olenko minä minä ja asunko osoitteessa se ja se.. ennätän jo hetken luulla että taas joku lehdenmyyjä... mutta ei, mies saa kangerrellen sanottua, että voisitteko te (huom. teititteleekin!!!) parkkeerata sen autonne vähän suorempaan siihen parkkipaikalle, että minunkin autoni mahtuisi siihen viereiselle paikalle sillä tavoin että pääsisin sekä autoon sisälle että ulos.. kovasti anteeksipyydellen ja peläten hyvin ilmeisesti että tämä naisautoilija vetää herneen nenäänsä ja alkaa huutaa tai riehua... ei tietenkään semmosta tapahdu, huojentuneena siitä että kyseessä ei todellakaan ollut anonyymi lehdenmyyjä vaan oikea naapuri-ihminen, nainen ottaa kritiikin rakentavana vastaan ja lupaa pyhästi parantaa parkkeeraustapojaan ja jättää riittävästi tilaa naapurin miehellekin. ja jonka kanssa tämän akuutin ongelman setvimisen jälkeen löytyy jutun juurta pitkäksi toviksi ja illan ratoksi. aatella siellä se istuu naisen yläpuolella sohvallaan (ja odottelee jääkiekkko-ottelun alkamista) täsmälleen samanlaisessa asunnossa kuin alapuolellaan majaileva nainen. Totesimme siinä sitten hyväksi lopuksi, että semmosta se on kerrostalossa asuminen, ei kohtaa naapureitaan muutoin kuin kännykän välityksellä.