olemme saaneet lunta, runsaasti, tuiskuttamalla sitä pöllysi eilen kun veimme nuoren perheen takaisin kotiinsa viikonloppuvierailulta. vävypoika sai kun saikin lauantaina sen jäniksensä, jota on ilman tulosta jahdannut monituista kertaa. tai jonkun jäniksen niistä lukuisista, joita tässä lähimetsissä loikkii.

lähdin mukaan saamaan raitista ilmaa ja liikuntaa, teki ihan hyvää rämpiä hangessa polvia myöten ja olla hiljaa... sehän on vähimmäisvaatimus miesten kanssa metsällä ollessa. tuoreita pupun jälkiä oli paljon, vanha jäniskoira  tuntui pyörivän ihan likellä, oli sellainen tunne jotta olemme tapahtumien keskipisteessä. aukon reunaan viritimme lopuksi tulet, pitihän makkarat paistaa. 

pyhän lehdessä oli työpaikka, jota voisin hakea... ei ihan sitä, mihin koulutukseni ja viime aikainen työkokemus suuntaavat mutta kiinnostava ja mahdollisesti soveltuvakin. työssäkävijä innosti hakemaan. suuria toiveita en elättele, työkuntoinen koen olevani kaikkeen muuhun paitsi en entiseen. viime viikon höyryt olen jo puhaltanut ulos aiheettomina. olkoon vaikka kieroutunutta vastuuntuntoa sitten se, että tunsin tarvetta lähteä vielä kerran selvittämään, hoitamaan, järjestämään ja palauttamaan työyhteisöön rauhaa ja yhteisten tavoitteiden turvaa. järkeilyn jälkeen voin todeta, ettei minun tarvitse enkä kenties edes onnistuisi enää siinä tavoitteessa, olen ollut liian kauan poissa. tiedän, että minun perfektionismiani koettelee se, että  jokin jää ikäänkuin kesken, sekaisin, kaikki pitäisi tehdä loppuun, parhaansa ja kaikkensa antaa. nyt kun pää on eheä taas ja sielu sekä ruumis levänneet, tunnen tarvetta ryhtyä olemaan täysivaltainen kansalainen, työntekijä, tarpeellinen ihminen myös työntekemisen sektorilla. työssäkävijä totesi havainneensa, että minulle ei riitä, että täällä minua arvostetaan, pitäisi arvostaa siellä entisessä. hänellä on riittävästi viisautta laittaa minut ajattelemaan, että päätä on turhaa hakata samaan kiviseinään loputtomasti. ja tiedänhän senkin, että välittää ja toivoo minulle parempaa.  

epäonnistuin totaalisesti runebergin torttujen teossa, liian vähän jauhoja ja kakkarat katosivat muffinsvuokien pohjalle ja reunoille. tehtiinpä sitten päiväkahville pannukakkua, vaikka sekään, nimestään huolimatta, ei välttämättä aina onnistu. nyt onnistui, nuoripari ennätti kahvipöytään ensin ja osoitti että maistui hyvälle, meille jäi sentään pari palaa. on mukavaa kun paistokseni, valmistamani ruuat ja evästykset maistuvat, siitäkin olen tyytyväinen, että saan olla hyödyksi ja hoidella näitä huushollihommia mutta... joskus töksähtää se, että nämä sinänsä fiksut nuoret eivät tule ajatelleeksi muuta kuin itseään. syödään kattila tyhjäksi vaikka osa perheestä on vielä syömättä, jätetään likaiset astiat ja ruokatarpeet pöytään päähän yhtään pälkähtämättä että edes omat astiansa tiskikoneeseen laittelisi. eivät tule ajatelleeksi ja kun minä olen sypäkkä otteissani, ei siihen hitaammat kerkiä mukaan. mummo kyllä avaa ajoittain sanaisen arkkunsa ja antaa kipakoita käskyjä. parempi olisi rakentavampi ote ja hoksaamisesta syntynyt oma-aloitteisuus. sepä siitä, aina löytyy jotain marmatettavaakin vaikka voittopuolisesti onkin ollut tosi mukavaa. mm seurata pikkuisen vauvan kasvua ja kehitystä, alkaa jo olla aikamoinen vekkuli, jokeltelee, nauraa ja vie sydämen mennessään ja tietysti huutaa välillä kuin syötävä kun asiat eivät tapahdu riittävän nopeasti. nälkä näet tulee muutamassa sekunnissa, iloinen hymy vaihtuu kiukun kyyneliin. ensi kesänä tyttö jo konttaa kissan perässä pitkin lattioita, kenties syö samasta kupistakin:)

tänään pääsen päivän valjettua lumitöihin ja viikonvaihteen mässäilyjen tuotoksia keventämään. on myös soitettava siitä työpaikasta ja tsekattava kannattaako minun sitä hakea. kaikenmoisia ajatuksia tämmönen uusi tilanne tuottaa, pelkoa siitä, että paljastuu että olen uupumuksen vuoksi sairaslomalla. sehän ei välttämättä ole mikään meriitti työtä hakiessa. toisaalta pitäisin viisautena sitä, että osaa heittää irti siinä vaiheessa kun onglemat käyvät ylivoimaisiksi eikä muuta keinoa enää löydy. toki on oltava rehellinen itselleen ja varma siitä, että voimat ovat oikeasti palanneet, enkä lähde syöksemään itseäni ojasta aallikkoon. ja realistisesti, tämähän on nyt vain yksi mahdollisuus, ei varmaa, ei lainkaan välttämätöntäkään. muitakin mahdollisuuksia on. jos sitä talonrakennusta ei olisi, asiat olisivat toki paljon helpompia, olisin jo ehkä toiminut toisin. mutta se on siellä, se on faktaa mutta myös vain materiaa. täällä on ystävät, rakkaat ja välittämisen lämmin kehä.