ja hitot, pitkään väisteltyäni tohtorin troppeja - ihan periaatteesta en suostuisi kemiallisesti elämän tuskaa tainnuttamaan, ellei se eloa niin haittaisi kuin on viime viikkoina tehnyt... no, napista huolimatta heräsin tähän talviaikaan neljän pintaan as usually. kyllä nyppi hetken aikaa. vaan vanha konsti on nousta ylös, keittää kahvit ja aloittaa aamu niinkuin ei tietäiskään kellon lukemista yhtikäs mitään. lehteä ei ollut, keskeytin tilauksen taannoin kun tiesin viettäväni aikaani enimmäkseen muualla, turvapaikassani. luinpa sitten tietoa tulisijoista ja ilmalämpöpumpusta, aamuvirkeänä tuntui ihan järkeenkäyviltä tarinoilta. rakennusprojektista en ole aikoihin myöskään kärsinyt haastella, niin pirun tuskallista on homma ollut. nyt taas tyvenempää, valvoja lohdutti illalla että elä sinä huolehdi, minä hoidan kyllä sen homman...kuultuaan työuuvutuksestani ja pakkolomasta. kiitos, siinä tosimies joka ei kovan paikan tullen hylkää. niin kuin ei hänkään, joka eilen aamulla lähti ajamaan minua kotikaupunkiin kun volvon virtalukko oli jäässä ja rouva itse vapinassa, luvattu selkeä pakkaskeli oli muuttunut räntäsateeksi, mikä ei ole meikäläisen ajokelejä ollenkaan. jos jostakin voin näinä kurjina aikoina olla ikionnellinen, niin ihmisestä, joka ottaa kämmenelleen ja sanoo miten nää hommat hoidetaan, antaa minun olla heikko ja tarvitseva. ja senkin voipi todeta, että siihen asemaan minun rinnallani pääseminen on vaatinut paljon. mikään ihmemies ei tarvitse olla, ihminen enemmänkin, kuunteleva, vähäpuheinenkin mutta luja ja turvallinen, tyyni ja määrätietoinen. annoin illalla puhelimitse myönteistä palautetta, vaikka niukasti niin eihän se sitä tahdo vastaanottaa... diibadaaba sanoo hän ja tarkoittaa että miehen on vaikea vastaanottaa kehuja vaikka ne kuinka tietää kohdalleen sattuvan. tokkiisa, tasapainotin, paska jätkä ossoot myös olla mutta se kuuluu asiaan ja sen kanssa mie helpommin pärjään, kokemusta kun on ja kohtuudella pääset suht koht tasoihin miun kanssain. anteeksipyytämisen taidossa hän kyllä ohittaa kirkkaasti, minulta se ei oikein helposti tahdo luonnistua.

tänään on kohdattava vanhukset, jotka suotta ja rasitukseksi asti ovat huolehtineet ja tietämättään vain sitä pahentaneet. en jaksa olla olemassa kenellekään, en selitellä, en olla se vanha vahva riirii, joka sinnittelee ja pärjää. puheissaan.on senkin illuusion ylläpitämiseen mennyt suotta paljon energiaa. tohtori sanoi osuvasti jotta onko semmosessa työssä mitään tolkkua, joka terveyden viepi. niin se on yksinkertaista kun sen pelkistää. olen toki vinttihuoneen ikkunasta tuijotellessani toverille todennut, että mikään ei todellakaan merkitse mitään, ei menestys, ei kunnia ja maine, ei raha, ei asema jos pohjimmiltaan voi huonosti eikä ole onnellinen. kaikki tuo edellämainittu rapisee muruina nurkkaan kun otetaan esiin elämän tärkeimmät asiat. ja sittenkin, niin helevetin vaikeaa on luopua harhaluuloistaan, kiinni pitämistään unelmista ja siitä maallisesta, mikä sielua on silloin voidellut kun maailmassa ei ole ollut yhtään ihmistä joka olisi voinut lähelläni olla, siis oikeasti lähellä... ja rakastaa.

olen kutonut sukan, tavoitteena on tehdä sille pari vielä tämän vuoden aikana. ajattelin esikoiselle joulupakettiin. se on mukavaa touhua, kantapääkavennukset neuvoi vanha emäntä, joka on kyselemättä antanut minun poikansa vieraana majailla. ollut tyytyväinen kun olen tehnyt huushollia, hänelle kun kainalosauvojen kanssa moni askare on mahdoton. minulle taas ruuanlaitto ja siivous ovat mitä mainiointa terapiaa, sinkkuelämässä sellaiseen ei juuri ole ollut tarvetta. olen tyytyväinen kun voin unohtaa itseni ja sen mistä tulen, mitä olen ollut. vielä kun saisin nukkua kunnon yöunet joskus, sitten elämä alkais taas maistua oikealta.