viikko sitten kysyin sen strategisen kysymyksen, en niin viisaasti kuin olisi pitänyt, enkä - vaikka vastaus oli  väärä - sittenkään kyennyt lähtemään. vietimme vuosipäivää, menimme metsään, pystytimme teltan, söimme savulohta ja joimme punaviiniä.. puhuimme avoimesti, hän promilleissaan ylen rakentava ja rehellinen... ja minä voimieni tunnossa kuvitellen voivani hoidella tämänkin asian vahvana ja päättäväisenä.. että voisimme sen jälkeen olla kavereita.. tai jotain. no, en siis lähtenyt vaan jäin koska hän sitä pyysi..."älä lähde vielä, älä ikinä lähde.." niin, niin..

ja sitten.. pesin kaikki likaiset matot, keräilin pikkuhiljaa tavaroitani autoon, mietin ja mietin.. laitoin K:n kaupungin jokaiseen vuokrataloyhtiöön hakemuksen, tutkin joka aamu lehdestä vuokrattavat, kävimme jopa yhden kerran kaupungissa katsomassa yhtä sellaista.. melkein sitäkin, sillä vuokraaja teki oharit eikä vastannutkaan puhelimeen sitten kun sopimuksen mukaan soitin.. olin hiljainen, allapäin, mutta en ottanut mitään puheeksi, katselin miestä ja hänen touhuamistaan, pakoaan minun vaitonaisesta olemuksestani.. viimeistä edellisenä yönä hän takertui minuun aina unesta havahduttuaan.. kuin henkensä hädässä. ja minuun sattui kun tiesin, että mitään muuta en voi saada kuin epätoivoa, epävarmuutta, pelkoa ja loukkauksia.. hän ei osaa muuta, hänellä ei ole yhdellekään naiselle mitään muuta annettavaa kuin mitä minä ja edeltäjäni ovat saaneet..

perjantai-iltana sitten ratkesi niiden lukuisien olutpullojen jälkeen.. vaikka olin hiljaa, kuuntelin ja myöntelin, yritin olla mahdollisimman rakentava.. niin hän sai tilanteen räjähtämään, minut raivoihini ja itsensä niin että pelkäsin todella... olisin lähtenyt (niin niin niin) jo yöllä ellen itsekin olisi juonut olutta, en paljoa mutta riittävästi estämään autolla ajon.. sanoin lähteväni aamulla.. niin sitten viimein tein. heräsin kun hän sulki oven ja meni alatuvalle kahvin keittoon.. menin perässä, keräsin viimeiset tavarani tuvan puolelta, katsoin hänen valmistelujaan. - oli menossa firabelihommiinsa jollekin raksalle - ja tunsin olevani ihan rauhallinen. joitakin sanoja vaihdettiin.. menin ylämökille ja kannoin kasseja autoon, hän tuli perässä ja sanoi: minä tästä nyt lähden... sanoin että jep. ja siihen päättyi se suhde. mies ajoi pois, minä ajoin pois. toiseen suuntaan, pitkin maaseututeitä kohti kaupunkia. menin ystäväni luo ja tässä olen nyt. tänään mieli on hauras, eilen se oli vahva. tunnen tuskaa mutta ymmärrän, ettei ole mitään mitä voisi kaivata. kun meinaa mennä harhateille, muistutan itseäni tietyistä asioista.. ja palaudun taas todellisuuteen.

sanoin hänellekin perjantai-iltana, että minä ansaitsen kunnioitusta ja rakkautta. häneltä en niitä kumpaakaan voi saada. olen ollut liian elastinen, loppuun asti olen köyden antanut mennä.. enempää ei voisi ketään enää nöyryyttää.. ja sittenkin, hän olisi kyllä vielä keksinyt jotakin lisää.. tiedän, että minun ei olisi pitänyt suostua sellaiseen, mutta minä jaksoin kuvitella loppuun saakka, että hän havahtuu, tajuaa miten väärin on tehnyt, katuu, parantaa tapansa, pyytää todella anteeksi ja hyvittää kaiken minulle.

EI, ei se ollut niin...