ei näköjään kannattaisi siihen uskoon hurahtaa että rakennuksella jokin sujuu.. ei suju, valvoja on viittä vaille kypsä kuten itsekin, työt eivät tule tehdyksi niinkuin pitäisi, homma on myöhässä... olen taas sanaton ja voimaton. voi perkele että pitikin kuvitella että minä pystyisin yksin tuon homman vetämään, en edes maksullisten miesten avulla näköjään pysty. niin paljon korpeaa kun en tiedä mitä tekisin että ihan ...tuttaa. ja toisaalta suurin tuska on siinä, että olen mokannut valitessani tekijät. minä olen tehnyt kohtalokkaan virheen jota en voi korjata - ainakaan kovin helposti. kyllä jokin ratkaisu tietysti löytyy mutta juuri nyt minulla ei olisi aikaa, voimia eikä mitään muutakaan siihen revohkaan. voi perkele! siinä kaikki.

ja viime yönä näin unta menneistä... eikä se ollut mukava uni. Tänä aamuna liikennevaloissa näin miehen menneisyydestä, yhtä pitkänä ja komeana kuin ennenkin.. kyllähän se sykäytti edelleen vaan yhtä nopeasti mieleeni vyöryi se kaikki muu, pettymys, turhautuminen, lopullinen päätös. Edelleenkin koen niin, että olisin ollut valmis tekemään kaikkeni jos vain... Aika kauan meni ennenkuin ymmärsin, että se ei koskaan olisi ollut mahdollista. Nyt kaikki on ohi ja ehkä vielä jonakin päivänä voin hänet nähdessäni hymyillä ja muistaa vain sen kaiken hyvän mitä meillä oli. Silloin olen antanut itselleni anteeksi. Muille minun ei tarvitsekaan antaa.

Tulee tiukka päivä, on ryhdyttävä töihin. Mieltä painaa vaihteeksi jostain minullekin saakka tihkkunut tieto siitä, että meillä ei kuulemma ole kaikki hyvin työyhteisössä. Joskus tekisi mieli huutaa ja kirota tätäkin vanhaa toimintakulttuuria.. kun työpaikalla tökkii ei toki tulla asioista vastaavan luo vaan soitetaan luottamushenkilölle, joka ryhtyy selkäni takna setvimään mutta ei vahingossakaan ota yhteyttä minuun. Silloinhan voisimme jopa ryhtyä asiaa korjaamaan.. ei selvittämään valittajan henkilöllisyyttä vaan ASIAA, joka jonkun mielestä on huonosti. voi perkele.