olen taas alkanut vajota epätoivoisiin tunnelmiin, huolimatta elämän valoisimpien asioiden ja ihmisten läsnäolosta.. tai ehkäpä juuri siksi. lapset muistuttavat siitä, miten tärkeää on perhe-elämä, vastuu ja huolenpito..läheisyys läheisten ihmisten kanssa. Se on varmaan hienoa ja rikasta vaikka kantaisikin syyllisyyden ja petturuuden taakkoja mukanaan, ja varmaan perhe, suku, lapset, vaimo merkitsevät kuitenkin eniten. Kun olen rehellinen, voin myöntää että ymmärrän, niin pitääkin olla. Eikä sellaista kannata minkään hurmoksen takia menettää. Ei varastettujen salaisten hetkien vuoksi, ei. Käännän ja väännän puukkoa haavassa, tiedän mitä pelissä on, itselläni. Minä tekisin suuren palveluksen päättämällä ja pysymällä päätöksessäni. Mutta minun pilvilinnani ajelehtivat keväisellä taivaalla varjostamatta ketään, viemättä edes tilaa keneltäkään oikealta ihmiseltä. Minä voin kannatella hauraita unelmiani tässä eikä kukaan tule loukatuksi, eikä keneltäkään oteta mitään pois. Minä vain, ei ketään muuta.

Huomaan miten mielen murhe nakertaa rohkeuttani, rakennushankkeeni ei jaksa innostaa, pelottaa vain että teen suuren virheen. Illallinen käynti tontilla ei juurikaan rauhoittanut, poika kyllä oli hauska ja innostunut... sinne tulee meidän klaanin ranchi. Niin tuleekin. Onneksi minulla on nämä nuoret miehet, rakkaat poikani, jotka pitävät minusta huolen ja vilpittömästi minua rakastavat, minua itseäni vain.

Muistuu mieleeni rukouksen pätkä runosta; " anna meille tänä päivänä... tarkoitan, älä ota pois.."