Muistan jostain nuoruusajoiltani mietelauseen; kerrankos sitä menettää kaiken, sellaistakin, mitä ei ole koskaan omistanutkaan. Nyt on sellainen tunne.

Kevät on tullut, aurinko paistoi lämpimästi kuten eilenkin kun hiihdin siinä hurmiossa melkein vahingossa kaiketi noin 16 kilometriä. Hiihtelin ja ajattelin, vaikka joskus toivon, että voisinpa ajatella vähemmän. Nyt se oli tarpeellista ja siellä jäällä, avaruuden ympäröimänä, se ei edes ahdistanut. Jospa voisin vielä kasvaa vähän, ehkä säästyisin tulevaisuudessa näiltäkin murheilta, jotka nyt mieltäni painavat. En ole osannut elää niin, että en olisi aiheuttanut itselleni ja toisille pahaa mieltä.

Minä vielä kuitenkin tunnen jotakin, en ole täysin kyyninen ja kylmä ihminen. Vaikka sitäkin toivon joskus olevani. Suojautumisen tarpeessani. Ehkä eniten kuitenkin suren sitä, että tahto ymmärtää toista ihmistä katoaa jonnekin turhan ylpeyden ja heikkouden hetteikköön. Ne tunteet...

Hyviäkin uutisia kuulin, läheisellä työtoverilla ei sittenkään ollut sitä vakavaa sairautta. Helpotuksen huokaus ja kiitos jonnekin sopivalle taholle.