oli viikonloppuni, valheita ja epärehellisyyttä. miksi en jo uskoisi, että hän ei todellakaan kykene olemaan vastuullinen, antamaan minulle sitä arvoa, joka kuuluisi... jos kyseessä olisikin aikuinen ihminen, kypsä ja rehellinen mutta tosi paikan tullen hän luikertelee valheittensa viidakkoon... ja minä, minäkään en muuta voi kun pettyä ja tulla loukatuksi yhä uudelleen... kuunnella ja itse asiassa järkyttyä siitä, miten helposti ne valheet luiskahtelevat hänen huuliltaan..

ja sittenkin, tuntuu että millään ei enää ole väliä, ei silläkään että joskus oli paremmin ja että olen nyt tässä. hetkessä menetän otteeni parempaan elämään. kun turhaan odotan ihmettä, että löytyisi sittenkin katumusta, nöyryyttä, tahtoa edes pyytää anteeksi. tämä on nyt valitusvirsi, joka ei auta sekään. on kerättävä itsetuntonsa palaset ja etsittävä voimaa ryhtyä itseään kokoamaan.

olisi lähdettävä työkkäriin, palauttamaan esimiehelle avaimia... en jaksaisi, mieluiten kaivautuisin metsään sammaleiden alle.