Olen vieläkin vierailulla siellä, missä pian viisi vuotta sitten aloitin sydän täynnä innostusta ja uskoa hyvään asiaan, onnellisena siitä, että vihdoin saan tehdä työtä, jossa voin toteuttaa tärkeimpiä elämänarvojani. Uskoin, että voimme tehdä jotakin merkittävää yhteiskunnassa heikoimmassa asemassa olevien ihmisten elämän mahdollisuuksien parantamiseksi. Uskoin, että vielä löytyy tahtoa ja myös resursseja työhön ja toimintaan, jolla voidaan antaa uskoa ja toivoa ihmisille, joita järjestelmämme ei kyennyt auttamaan. Rakkaus ihmisiin ja ihmisyyteen kantoi, voimia sain niistä pienistä onnistumisista, joita kykenimme päivittäin kokemaan. Pikku hiljaa turhauduin siihen, että valtaapitävät, poliittiset päättäjät, hallituksen jäsenet ja jopa muut saman sektorin toimijat unohtivat perusasiat, pelasivat likaisia kabinettipelejään, jakoivat rahojaan poliittisten suhteiden valtikkaa heiluttamalla... Idealismini oli kovilla, mutta sisu kasvoi. Jaksoin taistella aikani, ihmisten tähden. Kun tarjoutui mahdollisuus vaihtaa paikkaa ja paikkakuntaa, kuvittelin voivani korjata koko elämäni uusiin puihin. Enkä tiennyt että jos suo oli siellä, vetelä odotti tuolla. Nyt vastassani olikin muutosvastarinta johon alkuun osasin ja jaksoin suhtautua, tehdä järkeviä tekoja, rakentaa ja uurastaa sen saman arvomaailman vuoksi, josta aiemminkin olin voimani ammentanut. Ihmisten, jotka toiminnastamme hyötyvät. Aikani jaksoin mutta kun avunpyynnöistäni huollimatta yhä useammin jäin yksin kohtaamaan kaiken negatiivisen, en enää jaksanut. Tappava yhdistelmä; kunnianhimoinen idealisti, jolla on vahva ammattitaito ja ihmissuhteiden karikoissa murentunut itsetunto. Olen nainen, joka kuvitteli kompensoivansa rakkauden ja hyväksynnän kokemattomuuden työnarkomanialla.

Täällä,  ystäväni huomassa mieleeni palautuvat ne ajat, jolloin  yhdessä suunnittelimme mitä kaikkea voimme yhdessä tehdä - ja teimmekin. Nyt kun molemmat olemme lähteneet siitä työyhteisöstä, on kaikki toisin. En enää jaksa olla surullinen siitä, että työmme on suurelta osin heitetty hukkaan, ihmiset unohdettu, toimintatavat ja painopisteet vaihdettu toisiin ja arvomaailma vesitetty näennäiseen sanahelinään, kun teot eivät enää vastaa puheita, jäljellä on merkityksentöntä mössöä.

Ehkä on aikakin luopua illuusioistaan ja antaa kaiken olla. En voi pelastaa kuin itseni, jos sitäkään. Silti, pidän itsepintaisesti kiinni herkkyydestäni, ihmisuskostani ja arvoistani. Jos en jaksa tehdä työtä, minä makaan ja takerrun yhä tiukemmin siihen, mitä minulla vielä jäljellä on.