en ole ajatellut paljon mitään. muistelin äsken lapsuuden sellaisia. yksi muistui mieleeni... istuin kuusen alla.. ja yritin laittaa takaisin pakettiin saamaani joululahjaa, muovisia vihreitä nukenastioita.. muistan vain, että olisin halunnut jotain muuta, ja itkin... pitkään, yksin ja yritin paketoida niitä nukenastioita takaisin semmoseen pakettiin kuin olivat olleet.. en muista, mitä oikeasti olisin halunnut saada. että se siitä.

pidän joulun tunnelmasta, sitten kun olemme yhdessä ja kaikki muu jää jonnekin kauas pois, olemme vain, me: pojat ja minä. se riittää, siinä on kaikki. olennainen elämässä.

nyt on vielä aikaa siihen, enkä minä ole juurikaan tehnyt mitään, tiedän että kaikki valmistuu, siis se, mitä me tarvitsemme... toisemme, ne hetket ja kiireettömyyden, huolettomat puheet, yhdessä tekemisen.. ja lahjat kuusen alla..

muutoinkin, vaikka minä riehaannun välillä ja pursuan innostusta, ei se tarkoita että en näe, enkä kuule, enkä ymmärrä... jonkun muunkin pitää ymmärtää.. että olen juuri niin yksinkertainen ja vilpitön kuin miltä vaikutan, en muuta. en jaksaisi ryhtyä leikkimään jotain, mitä en olen.

ja kyllä minä ymmärrän, että helppo ei ole kiinnostavaa eikä pitäisi olla liian innokas.. siis mihin? elämään, kokemuksiin, pettymyksiin? niin niin, sitähän se kaikki on... eikä kaikki ole miltä se näyttää.. hengenheimolaiseni minä tunnistan hyvin, samat väistöliikkeet, suojautumisen, ei saa olla liian läpinäkyvää... kaikki jännitys on hetkessä kadotettu.