joskus vaikkapa jonkun kommentin innostamana, olen miettinyt tämän blogikirjoittelun tarkoitusta ja merkitystä itselle. Se on ensinnäkin suurensuuri, henkireikä, sosiaalinen verkosto, terapiaväline, yksinäisyyden lievike, kirjoittamisen mahdollistaja, ajatusten vaihtamisen paikka, tsempinvaihdonväline, ajatuksia antava keidas, eli erittäin tärkeä osa elämää ainakin tässä elämän kohdassa. Vaikka työkiireet ahdistaa ja yksityiselämän monet ongelmat meinaavat nitistää naisen mennen tullen, aina on aikaa kirjoitta pätkä ja purkaa tuntojaan sekä saada helpotusta tai vain mahdollisuus siirtää ajatukset johonkin muuhun, miellyttävämpään suuntaan kuin mitä arkielämä useinkin on. Olen hyvin kiitollinen tästä mahdollisuudesta, jonka olen itselleni saanut.

Ja sitten päivän epistolaan. Päivä on valjennut kohtuullisen selkeänä, niinpä tietennii.. aina kun poika on täällä raksahommissa, sataa vettä ja kun on poislähdön aika, ilma paranee. No ilmasta huolimatta poika ja ukki urakoivat kaikki vielä hajallaan sijainneet puut yhteen isoon kasaan ja pressut niskaan. Muuta ei siis päästy tekemään eli ulkovuorauslautoja maalaamaan, eikä päästäkään enää ulkoilmassa tänä syksynä. It´s too late now. Rakennushommassa tulee suuri muutos, josta ei parene edes tässä haastaa vielä. Joka tapauksessa surkeuden suosta on noussut tämä rakentajanainen ja ryhtynyt toimimaan. Kuten aina ennenkin. Fyysinen olemukseni ilmaisi eilen että menee liian kovaa taas, tuli näet tauti, joka juoksutti päivystykseen iltasella. Tropit on myös iltasella noudettu ja bakteerien nujertaminen aloitettu. Todettiin erittäin miellyttävän ja asiakasystävällisen hoitajan kanssa, että nyt on ryhdyttävä tiukkaan taistoon, sillä tauti yrittää kroonistua.. ja mikäli tämä henkinen paine jatkuu entisellään, niin helposti myös tapahtuu ellen pistä hanttiin. Karpalosuolle pitäis siis päästä tai edes saada jostain tuttavapiiristä purkillinen ensi hätään. Ja muitakin konsteja on, jotka on otettava taasen käytäntöön.

Heräsin liian aikaisin joten tiedän että päivästä tulee haastava, onneksi pääsen iltapäivän esittelytilaisuuden jälkeen lähtemään loppuviikoksi taas tien päälle... Välimatka akutteihin ongelmiin ei ole pahaksi eikä vahingoksi, puhelimella saatan hoitaa juttuja yhtä hyvin tästä jakkaralta tai autonpenkiltä käsin. Ja niitähän nyt sitten taas riittää. Myös aion viikonloppuna tavata vanhoja ystäviä, juoda punaviiniä hieman enemmän kuin kohtuudella ja nauttia elämän pienistä/isoista ilonaiheista sekä läheisyydestä. Sen ajatteleminenkin helpottaa nyt kun onglemien vuori on vielä kovin korkea.