jokin laulu mieleeni juohtui.. kun on taas sellainen hetki, elämänvaihe, katkoskohta pitkospuissa että on seisahdettava, vedettävä syvään henkeä ja yritettävä asetella askeleensa uudelleen. yksi hyvä asia; ystäväni kyhmy oli vaaraton, tällä kertaa elämä todella kantoi.

muutoin, niin.. tutkiskelen tuntojani, onko kolmen vuoden jaksolla sittenkään merkitystä mihinkään.. ei tunnu miltään, ei jaksa kait tuntua enää. olen väsynyt, tunnen sentään jotain, itseni vanhaksi hetkittäin.. silleen hyvällä tavalla kuitenkin. en jaksa murehtia loppumista, päättymistä, katkeamista.. yhden ihmissuhteen hajoamista atomeiksi unohdukseen. eikä se niin helposti käy.

kun nainen herää ja huomaa että loppujen lopuksi mikään ei ole muuttunut, vain mies on vaihtunut vuosien aikana,  mikään muu ei. aina uudelleen koet sen, vihan, katkeruuden, aggressiot, syyttelyt, lyönnit ja alistamisen. ja sitten se loppuu kun seinä tulee vastaan. sen jälkeen kaikki onkin taas ihan selvää. loppu on alku ja alku on loppu.