sukkelaan suoritetulta reissulta toin tuliaisina hyviä ja valitettavasti myös huonoja fiiliksiä. kävin työpaikalla - ennakkoon sijaiselle ja esimiehelle ilmoittaneena tietysti. havaitsin, että sijainen oli pistänyt koko työhuoneeni sisustuksen uusiksi. ihan kauniita värejä ja hienoja huonekaluja mutta ei minun makuuni. se ei ole enää minun työhuoneeni. ovatpa tulevaisuuden suunnitelmani mitkä tahansa tuollainen röyhkeys vei minulta mielenrauhan, pahoitin mieleni totaalisesti. en tiedä olenko pikkumainen, tyhmä tai mitä mutta se on kuitenkin virallisesti vielä minun työhuoneeni ja minun työni. huoneessani ollut perintökiikkustuolini on viety jonnekin tuntemattomaan paikkaan, sijaiseni tuntien voi olla että se on jopa heitetty roskiin. olen järkyttynyt ja pahoilla mielin. toki jokainen saa työtilansa sisustaa miten tahtoo, siis omansa. olisin arvostanut että minulta olisi edes kysytty. nyt tuntuu siltä, että minut on pyyhkäisty pihalle romuineni. kiinnostaisi tietysti myös millä rahalla hieno neuvottelupöytä ja tuolit on hankittu. varsin hyvin tiedän että tämänkin vuoden budjetti on tiukka eikä salli yhtään ylimääräistä, hankintoja varsinkaan. tähänkin asti on tyydytty käytettyihin ja talossa itse kunnostettuihin kalusteisiin.
hyviä fiiliksiä sain nähtyäni tämän
tiilimestarin tyttären takkauuni
seinien maalaus oli aloitettu sekä saunan ja pesuhuoneen sisustustyöt. sain lopulta päätettyä myös keittiökalusteiden hankinnasta, vielä viime metreillä kävin neuvotteluja toisen firman kanssa mutta vaikka hinta oli kilpailukykyinen, ei myyjä saanut minua vakuuttuneeksi asianmukaisesta toimituksesta. en saanut mitään paperille mukaan, päätös olisi pitänyt tehdä siinä paikassa ja heti ruutupaperille suttaamiensa muistiinpanojen pohjalta. sanoin kiitos ei vaikka toimitusaika olisikin ollut - ehkä - lyhyempi. kyllä toimittajan luotettavuus, tarjousasiakirjojen sisältö ja asiallisuus kuitenkin merkitsevät enemmän kuin pelkkä raha ja nopeaksi lupailtu toimitus. paljon on vielä talossa tekemistä ennenkuin edes muuttovalmius saavutetaan, mutta aikaahan on vielä peräti 1,5 kk.
silmälääkäriltä sain myös hyviä uutisia, silmänpaine ok eikä silmänpohjissakaan näkynyt mitään muutoksia. lähinäkö oli hiukkasen huonontunut mutta uusia laseja ei ole välttämätöntä juuri nyt hankkia, ei olis varaakaan. paineen kurissa pitäviä tippoja edelleen ja asiat pysyvätkin kunnossa.
tänään on viimeisteltävä hakemus, viilattava kalustetoimittajan kanssa vielä tilausta sekä hoidettava koiraa. epilepsiakohtauksia on nyt ollut kolmena perättäisenä päivänä, eilenkin. huolestuttavaa, isäntänsä sanoi eilen, että oli jo joutunut miettimään koirasta luopumista. on ehkä miehen tapa tehdä surutyötä tuollainen, käytännönläheinen ja realistinen. tiedän, että tulee olemaan kova paikka jos koiran sairaus pahenee ja se jouduttaisiin lopettamaan. vielähän ei sellaisessa tilanteessa lähimainkaan olla mutta ehkä jonakin päivänä. tautiin on mahdollista saada lääkitys, joten ei hätä ole tämän näköinen. tärkeintä on että eläin ei turhaan kärsi. nyt vielä seurataan pari päivää ennenkuin viedään lääkäriin, näin neuvottiin tekemään.
minun on nyt käytävä ikävien tuntemuksieni syövereihin käsiksi, miksi tuntuu niin ikävältä, miksi en voi päästää irti, sanoa itseäni irti ja antaa kaiken olla. miksi turhaan odotan jonkinasteista kunnioitusta itseäni ja tekemääni työtä kohtaan. sota ei yhtä akkaa kaipaa eikä yksi yhteisö. olen aika reppana, enkä muista että olen sairauslomalla työuupuksen vuoksi, uupumuksen, joka syntyi siitä, että työyhteisössä oli niin paljon paineita, ongelmia ja pahaa ilmaa. pitäisi myös muistaa, että jossain vaiheessa päätin pitää huolta itsestäni, asettaa oman terveyteni etusijalle ja unohtaa työn aiheuttamat murheet. tässä taitaa kuitenkin päteä se vanha viisaus, että nainen kyllä antaa anteeksi mutta ei koskaan unohda. kyllä minä järjelläni käsitän, että koirat haukkuu ja karavaani kulkee. ja että tärkeintä on että toiminta jatkuu ja kehittyy siitä huolimatta että minä en ole mukana. kyllä minä sen ymmärrän. mutta kuka ymmärtäisi minua! kerroin työterkkarille, että olen kyllä kuntoutunut vaikka tarvitsemaani mielenterveysammattilaisen apua en ole saanut miltään taholta siinä kaupungissa. etsimme sopivaa kuntoutuskurssia yhdessä ja siinä sivussa sain purkaa sydäntänikin hänelle, joka aiemminkin on osannut olla henkisenä tukenani. eli onhan niitäkin ihmisiä, tosin työnsä puolesta mutta kuitenkin. kaikista hoitoihmisistä ei ole siihenkään.
Kommentit