suvikeliä, sade madalsi lumikinoksia aimo harppauksen, eilen jopa paistoi aurinko ja olisi kovin mukavaa ollut olla jossain raikkaassa ilmassa. vaan taudit, oma flunssani ja toisen selkävaiva estivät sellaiset haaveet. olin jo paremmassa kunnossa välillä vaan ikäänkuin uusi tuleminen ravisutti eilen illalla kurkun kipeäksi ja nenän tukkoon eikä antanut nukahtaa..

päivät kuluvat, minä odotan että kaikki vain asettuu uomiinsa. en oikein uskalla pohjaan asti ajatella muuton jälkeistä elämää. takerrun tiukemmin tähän pakomaailmaani, kieltäydyn pohtimasta entäs sitten.. pelkään yksin jäämistä ja totuuden kohtaamista. onneksi ollaan menossa kevääseen ja kesään, ostin jo ensimmäiset siemenetkin. sekä turveruukkuja, multaa vielä tarvitaan.

sopimus työnantajan kanssa on tehty, virallinen päätös tällä viikolla, jonka jälkeen työyhteisössä tiedetään. työsuhteen viimeiseen päivään eli loman päättymiseen on vielä aikaa, samoin käydä noutamassa kaikki henkilökohtainen, sikäli kun sijainen ei ole jo niitäkin tuhonnut, lähdin syksyllä niin äkisti, etten ehtinyt mitään sellaista ajatella, en jaksanut, enkä tiennyt etten enää palaa. vaikka olenkin suunnattoman pettynyt, ymmärrän silti samalla, että koska tämä prosessi kulminoitui näin, olen ollut aivan oikeassa siinä, ettei sota yhtä naista kaipaa, sillä sota jatkuu, törkeydet myös, kukaan ei välitä siitä, miten ihmistä kohdellaan. oliko sitten parempi silloin kun olin paikalla, kun vahdin, ettei huono kulttuuri päässyt kukoistamaan, kun asioiden mennessä kuralle järjestimme yhdessä yhteistä hyvää nostattavaa tekemistä, kun vaadin jokaista tekemään osansa, kun olin tiukka enkä sallinut juoruilua... kun annoin ihmisten rikkoa jokaikisen työpäiväni pitämällä työhuoneen ovea aina auki. siksi, että kyllä useinkin joku niistä keskeytyksistä ja pistäytymisistä oli aiheellinenkin. kun siedin kerta toisensa jälkeen selän takana viritellyt ansat ja syytökset, jotka tihkuivat sitten viimein minullekin, kun jaksoin yksin seisoa suorassa silloinkin kun kukaan ei minua tukenut, ei siksi että olisin ollut väärässä vaan siksi, että olin liiankin oikeudentuntoinen ja suorapuheinen. ja siedin senkin, että minua yksin syytettiin asioista, jotka kollektiivisesti oli päätetty ja sen, että päätöksentekijät olivat kiinnostuneempia piirakan reseptistä kuin esityslistan asioista, saatikka että olisivat etukäteen tutustuneet paperihin joita jaksoin uskollisesti joka kokouskutsun mukana toimittaa. oli hienoa olla kultapossukerhon jäsen mutta eihän sitä niin isoja ja vaikeita asioita osaa ymmärtää..no, turhaa jupinaa, tämän kaiken olen kelannut niin monta kertaa enkä helpotusta saa. en saa oikeutta, en saa ymmärrystä eikä kukaan siellä välitä siitä, miten minä tästä konkussista selviän. se ehkä tuntuu pahimmalta ja toisaalta ymmärrettävimmältä.. enhän minä ole voinut koskaan olla heikko.

ihminen menneisyydestä kirjoitteli sähköpostin verran, kuin olisi aavistanut että jotain ikävää on tapahtunut. tarjosi apuaan ja tukeaan, kiitos vain mutta... en oikein tiedä, meillä on yhteinen historiamme, eikä oikein tunnu reilulta viritellä lähempää suhdetta enää sinne suuntaan. ei edes ystävyyden nimistä, vaikka sellaisiksi jäimme. olen jotenkin niin ehdoton, vaikka en varmasti enää tunne minkäänasteista kiintymystä häntä kohtaan, on sittenkin parempi pysyä yhtä etäisinä kuin tähänkin asti. kohteliaasti ja ystävyydellä. on ihan hyvä ajatella, että on niitäkin ihmisiä, jotka ovat valmiita minua tukemaan.  lähellä ja kauempana.

tästä synkkyydestä tahtoisin irtautua, mutta se ei näköjään vielä ole mahdollista. hetkittäin huomaan nauttivani siitä, ettei minun enää tarvitse rimpuilla vaan saan olla vain tässä ja nyt. keskittyä arjen asioihin, kuulla aamussani lintujen viserrystä, käpertyä suurten kuusten katveeseen, rauhoittua olemaan läsnä hänelle, joka ei ole helppo mutta vilpitön ja vähäeleinen kiintymyksessään. ei taivaita tarvita, maa, joka kantaa ja pitää minut jaloillani, on tärkeintä nyt.