perjantai, vettä sataa, on pimeää. mietin vain, miten paljon itseäni petän.. vai petänkö lainkaan. tiedänhän tämän tien, olen kulkenut niin monta kertaa. jos alkaisin miettiä sitä, en eläisi ollenkaan. mutta minähän elän, annan hyvyyden valua ylleni ja kellun siinä tahdottomuuden tilassa minkä onnistuin luomaan keskelle tyhjyyttä.

kukaan ei tiedä kokemusteni määrää, ei sitä, miten jalkani nyt asettaisin. en minäkään vielä tahdo ottaa yhtään harkittua askelta suuntaan tai toiseen. olen tässä, aika pysähtyy, on aikaa.. tuntuu kuin olisin kuorinut yltäni vieraat vaatteet, likaiset ja ahdistavat. rehellisyys on hyvä peitto.

konkretian tasolla tapahtunut sentään jotain.. talon käyttöönottotarkastus.. tai jokin..?? on parin viikon päästä. en ole hennonut paljonkaan sitä rakentamaani ajatella, luopuminen on ollut tuskallista, unelmien murskaantuminen aina on. minä vain tahdoin asua metsän keskellä, lämmittää uunia, kuunnella luonnon ääniä ja olla rauhassa. en minä sitäkään osannut itselleni ottaa. ja sehän on vain talo, lautoja, putkia, peltiä ja ikkunalasia. ja iso pankkilaina. olkoon siellä, antakoon lämpönsä nuorelle perheelle, jolla on vielä mahdollisuuksia rakentaa itselleen onnellinen elämä.

jos olenkin jotain oppinut.. niin aavistelen, kun nyt ei tunnukaan siltä, että haluaisin ottaa ja lähteä, jonnekin pois. mieluiten jään ja annan kaiken olla. en ole katkera, en pahoilla mielin, sisälläni on hiljaista. niin helppoa on sanoa toiselle, miten pitää toimia, miten suhtautua vastoinkäymisiin. ja niin vaarallista, kokemus on ainulaatuista,  yksityistä ja intiimiä. sitä ei voi jakaa vaikka kuinka tahtoisi. jos ohittaa sanat, vääristymät, tunteiden viidakot, voi ehkä paremmin ymmärtää, miksi sittenkin ymmärtää ja välittää. se vahvuuden vaikein laji.

rakkaus on ruma sana.. jos jättää jälkeensä haavoitettuja, sisältä viillettyjä ihmisiä, jos ei mitään hyvää jää, se ei ole ollutkaan rakkautta. joten sittenkin, minä rakastin, rakastan, tulen rakastamaan.