330683.jpg

eläinystäväni vanha herra Santtu, jonka refleksit ovat tekniikkaa nopeammat, en ole onnistunut saamaan yhtään lähikuvaa hänestä silmät auki. Hän osaa nauttia elämästä, maata päivät uunin kupeessa ja metsästää yöt, naukua lisää ruokaa jokaiselta, joka jääkaapin lähistöllä liikkuu, osaa myös kömpiä sänkyyn aamutuimaan, työntää nenänsä kiinni omaani, rymistellä yöpöydällä pudotellen tavaroita lattialle, jotta heräisin ja lähtisin antamaan ruokaa. Yleensä hän saa tahtonsa läpi, jos ei muuten niin naukumalla vallan karmealla äänellään, sitä ei kuuntele erkkikään hetkeä pidempään...

Täällä kaupungissa eletty syksy saa uusia merkityksiä, kiitän jotakin tahoa siitä, että olen saanut olla ja levätä, kulkea metsässä, sahata puita, tehdä pieniä arkiaskareita, olla lähellä toista ihmistä. olen tämän aamun lukenut blogiani kategorioittain, suorastaan ihmetellyt miten hyvin olen osannut kirjoittaa tuntojani, tuskiani enimmäkseen. silti, tämä päiväkirja sisältää muun muassa kertomuksen siitä, miten uupumus voitti ja pimeys valtasi mielen, mutta myös paljon paljon muuta, elämän tärkeimpiä asioita, rakkautta, vihaa ja muita kummallisia tunteita. viime vuosi oli eletyn huipentuma. eikä yksin sen vuoksi että puolen vuosisadan rajapyykki tuli ohitettua vaan myös siksi, että itsetuntemuksen ristiretki jatkuu yhä, valmiiksi en tule, en tahdo tulla. tämä keskeneräisyys on eniten minua, sen hyväksyminen, siitä nauttiminenkin. ei tarvitse muuta kuin lukea viidenkympin kipuilutarinat. minä kipuilen yhä, loppuun saakka.

en tiedä pitääkö jostain syystä analysoida tehdyt ja saavutetut lopulta mitättömiksi... ehkä on niin, että vihdoinkin voin hyväksyä sen, että vaikka kuinka kamppailin kohti asettamiani tavoitteita ja ne kaikki saavutinkin, ei elämäni merkitys ja mielen tasapaino sieltä löytynyt, ei koskaan löydy muuta kuin se tyhjyyden tunne, merkityksettömyys. minä kaipaan yhä jonnekin. jos voisinkin luottaa toiseen ihmiseen, antautua, antaa kaiken olla ja olla vain... mutta ei, minä olen liian rikki, haavoitettu, en minä voi enkä osaa. kyllä tahtoisin turvaan, luottamuksen lämpöiseen sisäpiiriin, vapauteen. kun mieli on ollut viime ajat ihan rikki ja sekaisin, olen yhä syvemmällä peloissani. on siinä ollut lähimmälläni kestämistä. on kestänyt, on ymmärtänyt olla välittämättä ja välittänyt silloinkin kun vähiten olen ansainnut.vaikkei kiintymystä ansaita tarvitsekaan. olen saanut olla oma itseni, se on suuri asia.

on loppiainen, yksi merkkipäivä ystävyyssektorilla, terveiseni hänelle, jonka kanssa tapasimme, niin montakos vuotta siitä onkaan, ainakin yli kymmenen vuotta sitten. kiitos sinulle rinnalla kulkemisesta, kuuntelemisesta, yhteisistä itkuista ja nauruista, molemminpuolisesta arvostuksesta.

päätä särkee, yskiminen ja ehkä hiukan punaviinikin. tein pienen retken, muistelin aikaa, jolloin ei ollut ketään, tai kun oli, eikä voinut olla... niin niin, tanssin ja olin ei kukaan kenellekään. tulin varhain kotiin, ei sekään enää huvita. sillä kaipaan vain yhtä ja ainoaa, häntä, joka yhtä rikkonaisena kuin minäkin elämäänsä taivaltaa.