illalla maalta kaupunkiin, nihkeästi, mielipahasta kärsien.. mitään sanomatta kehnon keskusteluyrityksen jälkeen. onko hyvä niin.. jos jollekulle olen pidempikestoista yksinäisyyttä parempi vaihtoehto.. vai ehkä niin, että olisi arvokasta, itsetuntoa kohottavaa se, että olisin itsenäni tärkeä, rakastettu..

haettiin Meze kovaonnisen reissun tekijöiltä.. kuultiin paljon selostusta tapahtuneesta.. no joo, semmosta se on, kuka ottaa vastuun mistäkin. minä siitä, etten riittävästi korostanut auton luonnetta, että se ei ole mikään formulakiihdytettävä, josta moottoritiellä revitään kaikki tehot irti.. ihan säälittää autovanhus, joka kyllä tarjoaa tasaista, kohtuuvauhtista kyytiä, runsaasti sisätilaa, hieman huokeammat käynnit bensa-asemilla ja kesätunnelman.. nämä nuoret eivät sellaista kaiketi osaa arvostaa. auton vaihteisto on sekaisin, nelonen menee päälle vain vaivoin, pakki ei lainkaan, virta ei sammu avaimella kääntämällä ja mitähän vielä.. onneksi M osaa itse korjata autot. enää tätä aarretta ei lainata kenellekään!

nukuin huonosti, hikoilin ja pyörin miljoona ahdistavaa ajatusta mielessäni.. ja niin turhaa se kaikki. mikään ei korjaannu ellen ryhdy tekemään jotakin. niinpä. unohdin kaiken lisäksi talokansion maalle, se olisi ollut tarpeen huomenna kiinteistövälittäjän tapaamisessa. shit!

katsottiin illalla typerä komedia, jolla oli hyvätkin hetkensä, Meryl Streep oli tosi hyvä, tällaisessakin roolissa. riipaiseviakin kohtauksia oli, minulle, joka on moneen kertaan todettu vanhaksi.. vaikka peiliin katsomalla tietää, että ei tässä tarvitse ikätovereilleen hävetä.. mutta kauneushan onkin katsojan silmässä, ja sydämessä. minä ymmärrän liikaa, olen opportunisti, joka selittää monet paskat kokemukset hyvin päin, jotta ei tarvitsisi loukkaantua. ja sehän yleensä on tarkoitus. minua on tarve vähentää, olen siis ainakin ajoittain liikaa kaikkivoipaisuudessani. mikä on varmasti totta. jos voisin kohdistaa edes osan tästä energiasta työhön, olisin siedettävämpi ihminen, ihmissuhteissa..

kävin pitkästä aikaa mol:n sivuilla ja bongasin yhden haettavan paikan.. ei pitäisi edes ääneen lausua, blogiin kirjoittaa. vaan ehkä se kertoo siitä, etten sittenkään ihan lopullisesti ole menettänyt toivoa, tuota mainiota toveria, jota en pitkään aikaan ole halunnut tavata.