me ihmiset olemme toisillemme kuin peilejä.. toisilleen uudet varsinkin.. katsellaan tarkkaan, kuunnellaan pää kallellaan ja yritetään nähdä nopeasti kaikki yhdellä kertaa.. ettei vain varjo häilähtäisi missään taustalla.. selkeä, kirkas kuva.. se olisi hieno antaa ja saada..

tapasin sukulaisia ja sain ajattelemisen aiheen; kun vuosikymmeniä yhdessä elänyt pariskunta, tai ainakin toinen puolisoista alkaa sairastella ja ikääntyä, syntyy pelkoa, epätietoisuutta ja hätää.. miten selviän jos toinen kuolee ja jään  yksin... henkisesti ja ihan käytännössäkin.. yksinelävä voi tässä kohtaa saada pisteet kotiin... kun ei ole ketään, ei voi myöskään menettää, eikä jäädä  yksin. huh.. kamalaa ironiaa, oikeasti tunnen myötätuntoa sukulaisiani ja vanhempiani kohtaan.. ja voin tarvitessa tukea molempia kun olen tässä lähellä... 

nyt tunnen selkeämmin läheisyyden variaatiot.. ennenkokemattoman uuden viehätyksen, jokaisen sekunnin hehkun.. kosketushipaisujen poltteen, sydämenlyönnit, hengityksen kiihkeyden... katseen, jossa ei ole kysymyksiä, hämäryyden hellän sylin..

yhteisistä kokemuksista kertovien sanojen läheisyys voi yhdistää vain niitä, jotka hetki sitten erosivat toisistaan, eikä iho ole vielä kosketuskohdistaan jäähtynyt..

tässä ja nyt on elämänsyke, olen tyytyväinen enkä pyydä enempää... äläkä lupaa, älä maalaile ruusunpunaa iltataivaalle, äläkä herrantähden pelottele tapahtumattomilla... on tähtikirkas yö ja minä olen onnellinen tästä.

olen tänään hiihdellyt äitini syntymämailla, siellä kuusien keskellä oivalsin, että yli neljäkymmentä vuotta sitten kesällä kävelin äitini kanssa samanlaisessa maisemassa.. paljon muuta en muista kuin metsäpolun, suuret kuuset ja mummon harmaassa mökissään.. tällä seudulla löydän aina kiinnekohtia luonnon kautta historiaan, juuriini.. siksi paluu tänne oli niin tärkeää.. hajanaisen elämän  jälkeen kaipaa  kotiin, turvaan, mummonmökin auringonlämmittämälle pihakivelle istumaan, huikaisevan korkealla paistavan auringon alle.. saniaisenpehmeään syliin, turvaan.