vihdoin viimein sain nettiyhteydenkin pelaamaan täällä, omassa kodissani, männikkömetsän reunassa. Suurin kaaos on hieman hellittänyt, keittiökalusteet paikoillaan, laatoitus aloitettu, putkityöt vessassa ja kodinhoitohuoneessa vielä kesken. Jatkuu pääsiäispyhinä, raksamies tekee ulkovuorausta. Ja minä poukkoilen hommasta toiseen, naisen ehtymättömällä logiikalla. Äsken totesin etten osaa käyttää sitä akkuporakonettani ollenkaan ja jouduin siksi ruuvaamaan verhotankojen pidikkeet käsin, siis toiset ruuvit vain... sillä näkyvät pysyvän yksienkin varassa toistaiseksi. Sillä olennaisinta oli saada jotkut peitteet ikkunoihin jotta metsän eläimet eivät kaikkea tekemistäni näkisi... Päivällä kävin tekemässä hankintoja enkä oikeastaan raskinut ostaa juuri mitään... rahasta on kapelo (pohjoiskarjalaa ja merkitsee pulaa), pistää harkitsemaan jokaisen nippelin tarpeellisuutta.

Olen iltaisin niin väsynyt että kaadun sänkyyn ja olen siitä erityisen onnellinen. En näe unia, en pyöri sängyssäni tuskitellen vaan kuorsaan kuin tukki ja herään aamulla uudistunein voimin. Mikä nautinto onkaan keitellä kahvit ja alkaa suunnitella mistä tänään alkaisin loputtomalta tuntuvan järjestelytyöni ja jatkuvan siivousurakan... sitä pölyä on edelleen joka paikassa ja liikaa. Lukemattomia luuttuvesiä olen viemäriin kaadellut, sitä vielä riittää niin pitkään kun kaikki pakaasit on purettu...niiden päälle on näet kerrostunut sitä samaista töhnää ja liikutellessa se taasen leviää everywhere.

Tapasin vanhan tutun, käväisi aamukahvilla kun sattui työasioissa täällä päin ajelemaan. Hänellä on samanlaisia kokemuksia työelämästä kuin minulla ja tuntee minut kymmenien vuosien takaa. Huomasin ja totesinkin hänelle, että sai niskaansa oikein hirvittävän ryöpyn purkaustani kaikesta kokemastani. Hymyili vain hiljakseen ja sanoi että hyvä, niin pitikin. Kylläpä helpotti. Ymmärrämme toisiamme ja vaikka emme useinkaan tapaa ja ennätä jutella, löydämme kyllä sen yhteisen sävelen helposti. Jossain vaiheessa kuvittelimme, että meistä olisi voinut tulla jotain enemmän mutta mitäpä sitä hyvää ystävyyttä pilaamaan.

Se pitää todeta että olen oikeasti ihan tumpelo, en osaa käyttää työkaluja, en saa mitään senkaltaista tehtyä ja juuri senkaltaisista järjestelyn eteneminen on kiinni. Se suututtaa mutta en maha mittään. On etsittävä apuhenkilö tai henkilöitä, joilta ruuvaaminen ja muu värkkääminen onnistuu, turha minun on itseäni rasittaa mission impossiblella.

Mieli on tasaisenoloinen, en edelleenkään jouda kovin pohtimaan vaikka uusia aiheitakin on päässyt tulemaan. En ota vastaan enempää, siirrän syrjään, käännän selkäni ja suljen silmäni. Haluan olla rauhassa. On kummallista olla täällä, uudessa elämänpiirissä ja vaiheessa. Yksin. Ensin pelkäsin, miten minulle käy kun jään itsekseni... murrunko ja vaivun epätoivoon. Vaan ei, minä tyynesti katselin seiniäni, sekasotkua ja kauneutta sekaisin.. ja olin ihan cool, miltei onnellinenkin. Toki juttelen itsekseni, kiistelen tv:n ohjelmien ihmisten kanssa ja tarvitsen puhelinta kovin usein.. ystäviäni, turvaverkostoani. Mutta silti, tunnen selviäväni, en ole itkenyt kertaakaan. Ketään en oikein tahtoisi nähdä mutta jos joku tulee, kuten ystäväni aamulla, en poiskaan käske.

Vielä on mainittava, että työnantaja lähetti täydellisen surkean esityksen työtodistuksekseni, en kelpuuta sitä. Saa nähdä miten päreet vielä ex-esimieheltä palaa tämänkin asian tähden. Palakoot, minulla on oikeus saada asianmukainen todistus. Ryhdyin sitä todistusta kyselemään hyvissä ajoin kun osasin aavistaa ettei sitä osata kunnolla tehdä. Tai ei viitsitä, niin huolimaton ja ylimalkainen tuo sepustus oli. Sekin on sitä kuuluisaa yhteisöllistä välittämistä, poislähtevä saa tyytyä siihen mitä ylhäältä ehkä annetaan. Vaan minäpä en tyydy, aina vain pidän kiinni oikeuksistani, niistä vähistä ja viimeisistä. Loppuun saakka.