kävin työpaikalla toteamassa että kaikki sujuu mainiosti ilman minuakin,
luojan kiitos niin on. tunsin itseni zombieksi, en kuulunut joukkoon, olin vierailija, jonka statusta tarvittiin kirjoittamaan alle muutama paperi. ei tuntunut miltään. vain ehkä siltä, että tämänkö tähden olen tärvellyt terveyttäni niin kovasti. niin turhaan ja tarpeettomasti.

viimeisiin viikkoihin ei sisälly paljonkaan kertomisen tai iloitsemisen arvoista. aika lailla päinvastoin. yhden vanhan ystävän kanssa ajoimme karille, kaikista pyrkimyksistämme huolimatta erotessamme molemmat tunsimme, että nyt asiat jäivät myttyyn eikä kumpikaan meistä tuntenut tarvetta asiaa korjata. olen pettynyt. lähinnä vain sitä. 

toinen ystäväni soitti kuten puhe oli ollut, koetulokset saatuaan ja kertoi että se oli rintasyöpää. nyt hänet on jo leikattu ja tunnen olevani kykenemätön tekemään, sanomaan mitään. se on niin väärin.

ja mitä minä itse nyt ajattelen... kun alan pikkuhiljaa uskaltaa.. vaikka niin, että on aika olla itselleen rehellinen, täysin. kohdata itsensä valossa ja tunnistaa ne pohjimmaiset ajatukset, pelot ja unelmat. löytää vihdoinkin itsensä haaveiden ja toiveiden sumentaman fiktion alta... se legenda jota olen yrittänyt vääntää, ei enää kelpaa. minulle itselleni. nyt minua huvittaa ajatella, että kaikki minkä olen saavuttanut ei merkitse minulle juuri mitään, kaikesta voisin luopua jos saisin sen sijaan jotain sellaista mitä minulla ei koskaan ole ollut. sitä, mitä aina olen pelännyt, juossut karkuun. sitä, mikä voisi eheyttää ja parantaa jos vain uskaltaisin. mikään tästä, minkä olen kokoon haalinut, ei tyydytä minun oikeaa nälkääni ja janoani, ei täytä tyhjyyttäni koskaan. ehkä minun täytyi kompastua vielä kerran itseuhooni, täydellisyyttä tavoittelevaan superegooni jotta saisin mahdollisuuden. kun voimia ei enää olekaan, kun loppu tuntuisi parhaimmalta vaihtoehdolta - lapsista ja muista rakkaista huolimatta - on aika ravistaa itsensä järjen avulla oikean raiteen alkuun. olen elänyt kuin viimeistä päivää ja tavoitellut aina taivaita, parasta ja kauneinta. olen saavuttanut monta etappia eikä yksikään ole tuonut rauhaa sydämeeni, vaan aina vain uuden tavoitteen, uuden unelman, uuden tahtomisen kohteen. on pitänyt kavuta monelle mäelle nähdäkseen että niitä riittää, eivätkä ne kipuamalla lopu. on täytynyt hallita elämää, tehdä loogisia siirtoja, vakuuttaa toiset osaamisesta ja taidoista, jotta on voinut paistatella siinä kelmeässä valossa, paremman puutteessa. nyt en enää tahdo enkä jaksa. sivusta käsin on niin helppoa sanoa, tietää paremmin. mutta ei sitä voi uskoa ennenkuin itse kokee mahdottomaksi. niin se vain on. luulisi, että helppous, tyytyminen hetkeen ja suunnittelemattomuus olisivat helppoja asioita. eivät ole. helpompi on valmistella moninaisten asioiden kokonaisuus kuin jättäytyä olevan haltuun. yritän kuitenkin juuri sitä. että nukahtaisin levollisena.. iltarukouksen myötä armias ole suojani ja niin edelleen.