on ollut vaikeaa, ensinnä hirveästi kelaamista, turhautumisen jälkeistä tuiskintaa, aggressiota, kiukkua ja lopulta vain itkua ja pettymystä. ei siksi, että olisin kovin kummoisia haastattelulta odottanutkaan, tai että se olisi ollut pohjimmainen syy surkeuteeni tänään.. enemmänkin sitä, että jotenkin tunsin joutuneeni taas kerran johonkin sellaiseen, mihin minun ei olisi pitänyt päätyä. istumaan neljän totaalisen asioista tietämättömän ihmisen tenttiin ja arviointiin.. yksikään heistä ei hallitse niitä asioita, joita pitäisi, ei ymmärrä kuin hitusen siitä, mitä heidän työnsä tulisi parhaimmillaan olla ja mikä kauheinta, yksikään heistä ei tee työtään sydämellään.. ja silti, juuri tuollaisten on valtakunta voima ja kunnia.. jokainen tulkoon onnelliseksi uskostaan mutta jos se merkitsee sitä, että toiset uskot ovat uhka ja sitä, että oma usko tekee itsestä muita paremman ja viisaammaan, niin en todellakaan haluaisi koskaan olla osa sellaista porukkaa. minä en voisi. onneksi on niin - eli aivan toisin kuin minulle suorastaan valehdeltiin - ettei kovinkaan moni kohderyhmän edustaja tuohon paikkaan osaudu.. vähemmän vahinkoa, itse kullekin.

no niin.. olen sohvasessioni pitänyt, yrittänyt jopa saada kontaktia ihmiseen, jonka olisin toivonut välittävän siitä, miten minulle kävi, mitä tapahtui.. turhaan sekin. ei auta kuin nousta ja käydä. ja kun aikani olin murehtinut sitä, miten paljon pahaa ja turhaa on pitänyt elämässään kokea, kuivasin silmät ja muistin aamullisen bussimatkan. ihmettelinkin miten voi olla yksi vapaa penkki kun käytävät olivat jo täynnä seisovia ihmisiä.. no hyvä, pyysin nuorta tyttöä siirtämään reppunsa, jotta mahdun istumaan.. hieman harmistuneena minäkin.. kunnes huomasin että tyttö oli kehitysvammainen, alkoi heti oitis iloisesti kertoa viikonlopun matkastaan ja lempisolististaan.. Janne Tulkista, harmitteli että jonakin aamuna pitää mennä sillä bussilla, joka tulee kaupunkiin  niin myöhään ettei yhtään kerkiä kävellä ulkona.. sain kuulla myös että hänen paras kaverinsa on Tarja ja että äitienpäivänä hän menee Lehtimäelle ratsastuskilpailuun.. ja paljon paljon muita tärkeitä asioita. matka meni rattoisasti, meillä riitti jutunjuurta ja kaikki toiset ihmiset olivat mykkiä, ilmeettömiä ja tylsiä.. mieleeni tuli taas kerran Lars von Trierin tv-sarja, jossa kaikkein fiksuimmiksi ihmisiksi osoittautuivat sairaalan kellarissa tiskaavat kehitysvammaiset nuoret.. voisinpa saada hitusen tuon nuoren tytön huolettomuudesta, avoimuudesta, tilanteeseen heittäytymisen kyvystä, elämäntaidosta!! lapsenuskosta ja turvallisuudentunteesta, kylmien ja ilmeettömien ihmisten joukossakin. kiitos aamun avauksesta.

sitten muistin iltapäiväisen tunnin puheluni ex-työkaverin kanssa ex-kaupungista.. se on aina ollu kova puhumaan joten ihan hyvä että meni entisen työnantajan piikkiin.. oli ensin kinkkisiä asioita mutta sitten päästiin asiaankin, asioihin.. sain kuulla, että aavistukseni seuraajani edesottamuksista ovat ikävä kyllä käyneet toteen.. ovat mokanneet erään luottomiehensä kanssa yhden valtakunnallisen tason rahoittajan kanssa silleen, että osa rahoituksesta on pantu takaisinperintään.. syitä ei voi julkisesti kirjata mutta tuntien tuon vastuuhenkilön työmoraalin.. tätä saatoin kyllä jo odottaakin. erittäin ikävää, erittäin valitettavaa ihmisten kannalta. ja toiminnan tulevaisuuden. onneksi ei sentään linnatuomioita tai sen lajin sanktiota. joo, ei yhtään lohduta mutta jotenkin pännii se, että valtaapitävät olivat niin sokeita hänen suhteensa.. minä kyllä varoitin mutta se tulkittiin poislähtevän kateudeksi tai joksikin sellaiseksi. tätä en olis välittänyt tietää. enkä sitä, että toiminta on sekaisin, ihmisiin ei luoteta, kaikki tekemämme hallinnolliset delegoinnit on purettu.. ja sen semmoista. veikkaan ja ennustan burnouttia ennemmin tai myöhemmin..

en ollenkaan kuvittele, että olisin korvaamaton mutta helevetin hyvä olen monessa ollut. ja paljon hyvää aikaan saanut. näin on minulle toiset kertoneet ja sanoneet. jos vain itse niin kuvittelisin voisin olla ihan väärässäkin. joten harmittaahan se että samana päivänä saa tietää kahden työpaikan asioiden alennustilan.. varsinkin kun itse nujuaa sohvan pohjalla työttömänä ja toivottomana. mutta mitäs läksit, sanois sketsipoika entisajoilta. niinpä niin. minulla kun ei sit kumminkaan kestä kantti yksin taistella tuulimyllyjä vastaan. ei kestä ei. ajattelin tässä että jos nyt lakkaisi etsimästä ja hakemasta työtä, näkyy olevan huono karma.. jos ryhtyisinkin vapaa-ajattelijaksi, vapaaehtoistyöntekijäksi, ulkoiluttaisin vaikka mummoja silloin tällöin, ottaisin poikien joululahjaksi ostaman akryylivärit esiin ja maalaisin jonku tuskaisen taulun, vääntäisin kurssin suoritukseksi kolome helevtin hyvää esseetä ja paskat viis veisaisin siitä, että maailma ei ole oikeudenmukainen eikä muista kokemaansa hyvää, vaan itsekkäät, heikot pikku paskiaiset ovat valloittaneet kaikki paikat ja heittelevät nöyryytyksiään viattomien niskaan .. jos ei pidä varaansa. joo. ja voisin neuloa vaikka tuon esikoisen hehtaarivillapaidan loppuun. ja ehkä jopa hakea sukset ja netistä lähimmät latureitit.. kai niitä ainakin pian tehdään jos tuo lumi nyt sitten pysyy. esimerkiksi. ja siihen tärkeimpään mantraani minä edelleen tarraudun vaikka kuinka vedettäis turpiin, ihminen on pohjimmiltaan hyvä.. jos vain saa siihen mahdollisuuden. ja minullahan on aikaa odottaa. kukaan ei minua odota eikä kaipaa.