poika lähti bussiin, jäi tyhjiö, musta aukko, johon putosin oitis. vaikka yksinäisyys on ystäväni, kaivattu ja rakastettu, nyt en osaa nauttia siitäkään. surullisin olen siitä, että minä en saa kaivata, en saa ikävöidä, enkä ainakaan ilmaista sitä. olen tyrmistynyt siitä, miten helposti minut unohdetaan, jätetään täysin huomiotta, se on niin totaalista. se satuttaa enkä minä sitä ymmärrä. sen minä ymmärrän hyvin, ettei voi nähdä, ettei voi tavata, ettei voi koskettaa. mutta sitä en, ettei voi millään tavalla muistaa, vaikka lupaustakin oli, viestittelystä. olen puun ja kuoren välissä. en voi sanoa mitään enkä itseäni täysin häpäisemättä voi enää itse yrittää lähestyä. olen hölmö ja tyhmä. enkä minä mitään ole oppinut, enkä minä mitenkään voi tottua tähän. rehellisesti sanottuna, mitä tämä muuta voisi merkitä kuin että minusta ei välitetä. jos olisi toisin, tuntisin sen kyllä. nyt tunnen vain surua ja pelkoa. tuttua kyllä mutta silti se koskee. valitettavasti en kykene suojautumaan näiltä tunteilta. koskaan. ja minusta on kohtuutonta että minun pitäisi tyytyä tähän. ja tiedän että jos ja kun kapinoin, minut hylätään ja jätetään yksin. kun tätä yhtälöä tarkastelee objektiivisesti (jos voi) niin  on todettava, että eihän tässä ole edes mitään järkeä, tunteetonta, kylmää ja surullista on elämä.