aamu voipi alkaa taas pakkastiedotuksella, ilmoitan, jotta lauhtumaan päin on, mittarissa vain 26. Kissa pentele hyppäsi puulaatikkoon, jossa oli pohjalla puunpurua ja aikoi siihen tarpeensa tehdä. Estin sen ja siinä kahakassa kaatui eräs seinää vasten nostettu pöydän kansilevy (joka olisi pitänyt viedä ajat sitten vinttikomeroon) melkein katin niskaan. Onneksi kissa on nopea ja pelastautui sukkelaan nojatuolin alle. Houkuttelin sen sieltä ja tarkistin että ei ole vammoja ja kannoin kylmänviileesti pakkaseen pissalle.

Valmistin sitten eilen yleisön pyynnöstä uudestaan Runebergin torttuja, ohje etsittiin valmiiksi netistä ja kaupasta toimme tarvittavat aineet, tällä kertaa laitoin kananmuniakin ja riittävästi jauhoja sekä oikeaoppisesti myös tomusokerikuorrutuksen vadelmahillosilmän ympärille. Nautittiin iltakahvilla ja annettiin synninpäästö. Muutoin eilinen päivä oli kuin suossa raahautumista, huonot yöunet ja olkapään kipuilu syinä syvinä. Puita piti kumminkin hakea kottikärryllinen, liiterissä touhutessani säikähdin kun Hornetit tuntuivat syöksyvän suoraan niskaani pakkastaivaalta. Niitä pirun rakkineita ei näköjään pakkanen haittaa, viisas mummo totesi että siellähän on tuhansien kilometrien korkeudessa aina pakkasta. Nämä sotalentsikat tapaavat lennellä juuri näillä seuduin, sekä päivällä että yölläkin välillä. Pittäähän sitä praktiseerata kun kerran on pelit ja vehkeet.

Ja suunnitelmieni mukaisesti kaivelin öljymaalit ja keskentekoisen työni esille, ei oikein tuntunut luontuvan. Ehkä se ruskeankirjava aloitelma ei oikein innostanut, erilaisia punaisen sävyjä siihen nyt kumminkin alkoi ilmestyä, jatkuu kenties jonakin päivänä. Pitää näet antaa kuivua ennenkuin voi seuraavan vaiheen työstää. Lisäksi sain siirrettyä työterveyshoitajan tapaamisen ensi viikolle, jolloin muutenkin on mentävä. Laitoin myös asunnon irtisanomiskirjeen isännöitsijälle, maaliskuun loppuun on kämppä sitten tyhjennettävä. Kaiketi mökki on siihen mennessä muuttovalmis. Tai joku muu osoite olemassa minne suuntaan.

En tiedä, tänä aamuna ei mikään oikein tunnu miltään. Epäusko, epätietoisuus, epävarmuus velloutuvat sekavassa mielessäni. Uskon oppineeni tänä sairastusaikana ainakin elämään joitakin päiviä ja hetkiä kerrallaan, varmistelematta ja suunnittelematta. Mutta kun alan olla tolkuissani, alan kaivata työntekemisen haasteita ja rutiinejakin. Niin, ja.. pitää tunnustaa, uusia asioita, haasteita, tekemisiä. On vain kunniallisesti tehtävä ne ex-työtä koskevat siirrot. Tunnen tietysti vastuuta oman tehtäväalueeni hoitamisesta, nykyisellään se homma ei ole vastuullisissa ja osaavissa käsissä. Tiedän että esimieheni kuvittelee niin olevan, koskapa hänelläkään ei ole riittävää osaamista johtamisesta. Hän on suuri "humanisti" ja kuvittelee tekevänsä hyvää kun kuuntelee alaisiani ja lupailee asioita kävellen samalla sujuvasti ylitseni. Tai teki, käveli ja niin edelleen. Toimivassa, kunkin työntekijän osaamista ja omaa aluetta kunnioittavassa organisaatiossa ei edes hyvää tarkoittaen mennä sooloilemaan toisen tontille ilman yhteistä, ennalta tehtyä sopimusta. Ja ratkaisuja tehdessä tulee aina kuulla kaikkia asiaan liittyviä osapuolia, ottaa huomioon hyvien puolien lisäksi myös ne mahdolliset huonot seuraamukset, vain kokonaisuutta puntaroimalla voidaan päästä parhaimpaan lopputulemaan. Olisi niin helppoa ollut useinkin luvata ja antaa kaikkea mitä ihmiset halusivat saada mutta ei se niin vain käy ja sovi. Vaikeinta on sanoa perustellusti ei, ja saada senkin jälkeen hommat hoitumaan hyvässä ilmapiirissä. Jos noita hallituksen sooloilijoita ei olisi ollut niin paljon, niin olisipa työni ollutkin paljon helpompaa ja antoisampaa.

On varmaan tuttua muissakin järjestöpaikoissa sama ongelmatiikka; amatöörit johtavat asiantuntijaorganisaatiota eli tekevät tärkeimmät päätökset ja ammattitaitoinen henkilöstö yrittää tehdä työnsä niissä puitteissa. Pahiten se kumuloituu toiminnanjohtajan tehtäväalueella. Kun toimintakulttuuri on oikein kuralla, toimihenkilöt ottavat kiukuissaan yhteyttä hallituksen jäseniin, jotka harvoin ymmärtävät toimia oikein ja viisaasti vaan helposti ottautuvat ja lähtevät souvaamaan jotain henkilöstöasiaa keskenään tj:n selän takana. Niin meillä tehtiin ja seuraus on tässä jakkaralla. Minulta vietiin liian monta kertaa matto jalkojen alta, että enpä enää jaksa yrittääkään. Hallituksen jäsenten lisäksi tietyt toimihenkilöt ovat koko olemassaoloni ajan tietyin väliajoin kaivaneet poteroitaan vahingokseni, olleet "huolissaan" ihmisistä, peuhanneet ja juorunneet selkäni takana mutta eivät - kuten olisi pitänyt - ottaneet yhteyttä siihen henkilöön, jonka vastuulle kuuluu hoitaa ongelmat, ryhtyä toimenpiteisiin. Siis minuun. Ei, koska käsitykseni mukaan tavoitteena ei ollut ihmisten hyvinvoinnin varmistaminen vaan se, että päästään kritisoimaan johtajaa ja todistamaan ettei se ole tehtäviensä tasolla. Huh! tämmöstä näköjään nyt purkautuu, tarpeeseen kai. Olen niin syvälle ja tiukkaan pakannut hirveän määrän epäoikeudenmukaisuuden tunteita, pettymystä ja surua, että vaatii aikaa ennenkuin sitä voi alkaa purkaa ulos.

Tässä aatosteni taustalla väsään hakemusta työhön, joka soittoni jälkeen kiinnostaa todella. Yritän olla innostumatta ja kaivelen muistilokeroistani paikallisia yhteistyökumppaneita, joilta voisin kysellä lisää. Toki haen ja sitten unohdan koko jutun. Jos se etenee, niin etenee, jos ei niin sit saan ainakin viettää kunnon kesäloman. Ja jatkaa eteenpäin suunnitelmaa B tai C tai jotain. Tänään on muistettava tilata aika kauneushoitolaan, jonne sain lahjakortin joululahjaksi. Sekä silmälääkäriin, jonne meno hieman jännittää. Toivon, että glaukooma ei ole edennyt huonoon suuntaan, vaikka heikkoina hetkinä tuntuukin, että näkökyky on hirveästi huonontunut, etenkin hämärissä. Vai kuvittelenko vallan, eihän sitä kukkaan pimeessä niä! Alkaa taas etoa tämä omaan napaan tuijottelu ja kaivelu. Avaruutta ajatuksiin olkoon päivän motto.