rehellisyys on toinen, vaikea laji.. etenkin itselleen. .sitä on oppinut vuosien saatossa kehittelemään jos jonkinlaista legendaa, jotta saa tehdä just niinkuin mieli halajaa vaikka totuus vaatisi tekemään muuta. itsepetosta? niinpä kai. olkoon sitten niin. itseni tuntien tiedän, että uhoan, vannon ja päätän niin lujasti ettei koskaan enää.. vaikka tiedän jo ennenkuin viimeiset sanat suustani päästän, että ei niin tule välttämättä käymään. mielihyvää päälimmäisenä pitävänä en kuitenkaan kykene ottamaan vastaan pettymystä, surua ja hyväksyntää siitä, että vaikean tien takana olisi joskus jossain se oikea elämä, parempi ja oikeutetumpi. en tässä tilassa ja tilanteessa, en välttämättä milloinkaan ennen kuin on ihan pakko pakko pakko.

M sanoi että olen käyttänyt häntä hyväksi, että vuosi sitten syksyllä jämähdin tähän, hyödynsin enkä ymmärtänyt että olin liikaa läsnä, liian lähellä.. se on ihan totta, osittain..tosin hänen olisi pitänyt se sanoa silloin suoraan, jos siltä kerran tuntui.. ihan pelkästään niin ei asia ollut. minä olin pihalla, hautauduin kyllä tänne, enkä kyennyt olemaan juurikaan yksin.. masentunut kun olin. vaikka senkin häneltä pitkään salasin, että söin lääkkeitä ja olin kipeä.  elin mekaanisesti, arjen askareisiin suruni upottaen.. toki olin varmasti useinkin liikaa, olin hankala, mustasukkainen, poissaoleva, liian lähelle tunkeva. minä tarvitsin tukea, välittämistä. mutta en sitä kyennyt sanomaan, minä vain ulosmittasin sen minkä sain ja heittäydyin uhriksi siinäkin mielessä.. tai mielettömyydessä. voidaan olla mitä mieltä tahansa, ei kaksi heikkoa juurikaan pysty toistaan avittamaan. siinäkin tilassani minä enemmän  ymmärsin ja suodatin.. enkä ollenkaan ansaitse myötätuntoa, sillä minä todella hyödynsin sen minkä saatoin. jos olisin ollut viisas, olisin siirtynyt kauemmas, ollut omissa oloissani, etsinyt tukeni jostain muualta.. no, siihen minusta ja hänestäkään ei ollut. se elämä elettiin niinkuin elettiin, eikä voi tietää miten olisi käynyt jos olisi ollut toisin. eikä ole väliäkään.

on varmasti niinkin, kuten sanoo.. että jättäydyin s-lomalle kun hänelläkin oli se vuorotteluvapaa, että minunkin oli helpompi jäädä tänne ikäänkuin sen varjolla että olin sairas. kyllä niinkin. mutta se oli myös tilaisuus ottaa selvää, mitä oikein tahdon, en todellakaan koskaan ajatellut että tämä olisi milloinkaan pysyvää ja lopullista.. mutta sain mahdollisuuden irrottautua stressaavasta työstä, pakkotahtisesta pärjäämisestä, ahdistuksesta ja väsymyksestä. olin tehnyt yli viisi vuotta hullun lailla töitä, olin todella loppuun uupunut pelkästään työstä, myös siitä, että muutin työn perässä paikkakunnalle, jossa minulla ei ollut yhtään ystävää.. olin yksinäinen ja onneton, unelmista olikin tullut painolasti ja työ ei sellaisenaan enää tarjonnut elämälle riittävää sisältöä. olin toki kiintynyt, rakastunutkin ehkä.. mistä sen voisi oikein tietää.. viihdyin ja nautin olostani enimmäkseen. sain unohtaa kaiken sen, mikä toisaalla aiheutti paineita. kävin läpi todella vaikean elämänvaiheen, en helposti ja tuettuna vaan kuin huumattuna, nuoralla kävellen.. jos olisin pudonnut toiselle puolen, olisin murskaantunut.. tai sitten noussut ylös ja jatkanut toiseen suuntaan. en sitä tiedä vieläkään, olisinko sittenkin jostakin voinut löytää ne voimavarat, joiden avulla olisin jaksanut jatkaa sitä työtä.. tuskinpa. nyt olen irti siitä, uudessa kuopassa, josta yritän räpiköidä ylös. on asunto, on ystäviä, on moni asia paremmin. siltikään en elä täyttä elämää, puolittain jossain välillä. vaikkei sinänsä ole mitään suurta  hätää, en kuitenkaan ole täysin tyytyväinen. siksi ettei ole työtä. se on suurin ongelma ja ongelmien aiheuttaja. en ole saanut mitään muutakaan tilalle hommattua, kuvittelin löytäväni jotakin muuta, mielekästä ellen työllisty. mutta en näköjään pysty siihenkään. on tämä todellisuus, nämä puuhat, ihmiset ja merkitykset. asiat on ajautuneetkin näin, heikkouttaan tai tarpeellisuuttaan. ja on paljon hyvääkin, erityisesti viime päivinä ollut. törmäyksien jälkeen on ainakin hetken aikaa seesteisempää, eleet osoittavat välittämistä, sikäli kun en ole ihan tyhmä ja tulkitse täysin pieleen.

hänestä ei tunnu hyvältä vatvoa asioita siinä määrin kuin minulla on ollut tarvetta.. niin.. ei varmaan monellakaan. olen huono keskustelija eikä toveri juurikaan parempi. olen huono ilmaisemaan todellisia tunteitani ja toveri on kova poika tulkitsemaan minun fiiliksiäni ihan pieleen. pata kattilaa soimaa, musta kylki kummallakin. en oikeasti tiedä, mitä pohjimmiltaan merkitsen hänelle. sillä kännipuheen ja selvin päin tikistetyn välillä on suunnaton ero. revipä siitä sitten.

toisaalta minä tiedän miten tämä kulkee. vielä en pysty päästämään irti, loittonen, alan pikku hiljaa kyetä ottamaan vastaan väistämättömän.. sitten se yhtenä päivänä tapahtuu.. huonot puolet kasvavat isommaksi hyviä. tai sitten ei.. häviävän pieni mahdollisuus on tapahtua toisinkin, jotenkin toisin, eri tavalla kumminkin..

on lähdettävä ajamaan auto kotiin, se on nyt taas kuntoon laitettu, mistä olen hyvin tyytyväinen. pelkkä ajatuskin ajamisesta hirvittää.. mutta ei auta, olen päättänyt että on kyettävä viemään se kotiin, olkoot sitten parkkipaikalla vaikka kevääseen saakka. tämä koitos on läpikäytävä vaikka väkisin. lämpötila on nollassa, voisi hyvin kuvitella että isot tiet on suhtkoht sulat.