itsenäisyyspäivää.. siis isän ja kummipojan nimipäivää, juniorin kastepäivää ja esikoisen melkein syntymäpäivää.. pari päivää itsenäisyyspäivän jälkeen kun sattui syntymään, ennen aikojaan sittenkin..

sain ystävältäni A:lta itsenäisyyspäivän runon.. jossa kyselee nimenomaan sen itsenäisyyden perään, on vahvasti sitä mieltä että se on lopullisesti menetetty. niinpä luulen minäkin olevan, ainakin siinä mielessä, mitä se takavuosina ennen kirjainyhdistelmää EU oli. siitä sen enempää en jaksa lausua. tässä ollaan hyvät housuissa.

tuli suvi, kävin muka hiekkaa viskelemässä kulkuväylälle.. muka, sillä hiekkakasaan oli tietysti satanut lunta ja se oli sitten enempi sitä lajia.. mutta viskelin kun ei muutakaan järellistä tekemistä ole.. enää sen jälkeen kun korjasin ja paikkasin juniorin kahdet farkut ja yhdet omat housut, pesin tuvan ikkunat (sisältäpäin vain tosin) ja virittelin jouluverhot paikoilleen, laitoin uunipaistin ja kanapadan uuniin ja katselin puolittain tuntematonta sotilasta ties monnenko kerran kuten moni muukin suomalainen.

tupaantuliaisistani ei näytä tulevaan mitään, ihmisillä on vissiin menoja kun eivät ole ilmoittautuneet saapuviksi.. no, minä tupailen sitten itsekseni, juon punaviinin ilman glögiin sekoittamista, laulan alakerran rouvan iloksi hiukkasen karaokea ja häippäsen baariin ennenkuin se ehtii tulla estämään ilonpitoni.. olen hiukan katkerahkolla tuulella. en välittäisi olla mutta jotenkin se salakavalasti kiemurtelee mielen sopukoihin. en niinkään siitä, ettei juhlistani tule mitään vaan siitä, etten näytä yltäneen edes haastatteluun viimeisimmäksi hakemassani työpaikassa. ja siitä, että verenpaine on edelleen liian korkeissa lukemissa.. ja siitä, että pitäis mennä sinne labraan kun en eilen sitten saanut mentyä.. tyhmää kapinaa, josta ei ole mitään hyötyä.

kuuntelin vanhan valituksia eilessäpäivänä.. sisällöltään sellaista, että taas kerran tunnen enempi myötätuntoa jälkeläistään kuin häntä itseään kohtaan.. ei vähääkään kiintymystä, ei vähääkään välittämistä, luopumista sellaisesta, missä ei enää pärjää. ei halua jättää taloa pojalleen, ei anna mitään arvoa sille, että poika on isänsä kuoleman jälkeen pitänyt hänestä huolta, ensin kauempaa ja omaa perhettään laiminlyöden.. sittemmin saman katon alta jatkuvaa valitusta ja moittimista kuunnellen.. surullinen tarina, joka ei onnellista loppua koskaan tule saamaan. kävi miten kävi.

tänään siirryn takaisin cityelämään.. sikäli kun käy niin kuin olen ajatellut ja puhunut.. ja miksei kävisi.