tuossa kuvassa on jossain kohti lintu, talitiainen, kylmällä lumisella oksalla istuu niinkuin minäkin. sille ja tovereilleen on kyllä uusi talipötky eilen ostettuna kunhan nyt saadaan se vielä sinne ruokintapaikallekin niin jopa tintin taas kelpaa.. ja punatulkun. minun täällä sisällä on typertynyt olo ja kiitollinen, kovin olen onnellinen saamastani palautteesta, kommenteista ja tsempeistä. tämä on blogistanian ehdoton rikkaus. sydämeeni suljen kaiken hyvyyden ja toveruuden, jonka pyytämättäni saan. iso kiitos.

olisi ryhdyttävä taistoon ja ammukset on vähissä. läheisistä läheisin seuraili illalla huolestuneena vaitonaisuuttani ja oli lähellä, kaateli ja kantoi kahvit nenän eteen, lämmitti saunan ja puheli niitä näitä. ajatukset pois ikävistä asioista, mitäpä ne siitä paranoo, pohtimalla iltasella. joo. hyvä niin. tuulimyllyjä vastaan voi tietysti taistella yön pimeydessäkin mutta päivällä näkee edes mihin omat jalkansa asettaa. tietysti sitten en saanut unta ja oli taas pakko ottaa nukahtamispilleri. onkohan tämä parjaamieni lääkefirmojen salakavala juoni saada minut sittenkin napsimaan kaiken maailman pillereitä. tähän vainoharhaisuuteen ainakin joku nappi ois hyvä saada:) tosin minähän olen jo suostunut hyväksymään että koska tauti aiheutuu välittäjäaineenvaihdon vajauksista (tai jotain semmosta) niin kyllähän minä siihen suostun lääkettä ottamaan, vähän, kohtuudella, väliaikaisesti. mutta en loppuikääni tai edes kahta vuotta tästä eteenpäin kuten psykiatri ehdotteli. on aivan selvää että ihminen voidaan saada oireettomaksi, hiukkasen niinkuin tunteettomaksi zombiksi kemiallisin keinoin, kyllä siinä surut ja murheet unhoittuu ja ilotkin sekä nautinnont (seksuaalisuus katoaa jonnekin uumeniin...). jos sellainen on hyvää elämää, minä tahdon kyllä mieluimmin kuolla. ihmisen normaalielämään kuuluu sekä surua että iloa, on onnistumista ja vastoinkäymisiä, en minä tahdo niitä eliminoida omasta tunnerekisteristäni. haluan kokea kaikkia variaatioita. haluan tietysti myös nukkua öisin, jaksaa tehdä työtä päivisin, lukea kirjoja, maalata tauluja, kutoa sukkia, istuttaa kukkia... 

minä roikun tässä hiuskarvan varassa jossakin, josta tahtoisin saada hyvitystä. tämän naisenluontoni ei vain tahdo taipua siihen lopulliseen ymmärrykseen. tarvitsen annoksen lisävahvuutta jotta voin päästää irti työstä joka sairastuttaa, odotuksistani, jotka eivät täyty. se on se isoin työ. voi kun olisi joku viisas joka hieman tätäkin osa-aluetta neuvoisi, miten käydä itsensä kanssa se loppukeskustelu, päästä irti ja jatkaa huojentuneena elämää.

elämän konkretiasta kerrottavana jotta kissalla on matoja, eikä millään syö ruokaansa johon lääke on murskattu, ei pirulainen vaikka minkä tekis. naukuu vain vaikka yritän hämätä sekoittamalla siihen hieman tonnikalaa tai muuta herkkua. senkin paskiainen. sen elämä on muutenkin kurjaa kun kukaan ei ota syliin, mummon kammari on kielletty alue eikä vintinkään sängylle ole lupaa kiivetä. kissan ruokakuppia on nyt sitten vartioitava koko porukan voimin, muuten koira nääs hotkaisisi ruuat ja siinä samassa matolääkkeet ja kissa jäisi taas ilman hoitoa. niin kävi hyvin todennäköisesti syksyllä ja lääkitys jäi vajaaksi.  

olen suunnitellut kirjoittavani kokemuksistani johonkin..kunhan hieman pöly laskeutuu. kuulin tutulta, että erään projektimme kumppanuusjärjestöissä on muitakin sairaslomalla olevia johtajia. jos on järjestöillä ollut paljon kasvunpaikkaa viime vuosikymmenenä mm asiantuntijuutensa vakuuttamisessa, toimintatapojen opettelussa julkisen sektorin kanssa jne.. niin kyllä työnantajuus on yksi kehittämisalue myös. sitä niin kuvitellaan ruusunpunaisissa unelmissa että ollaan niin yhteisöllisiä ja eletään jumalaisen humaanin arvomaailman rokottamina.. ja saatetaan osittain ollakin mutta kun henkilöstöä alkaa olla parikymmentä ja budjetti miljoonluokkaa, kohderyhmää miltei sata, kipeitä, moniongelmaisia haasteellisisa ihmisiä, niin siinä ei pelkällä idealisimilla pärjää. tarvitaan rautaista ammattitaitoa, henkisiä voimavaroja ja selkeitä työnkuvia, toimivaa organisaatiota, johtamista ja vastuunkantoa. tätä yritin lanseerata ja epäonnistuin. liirum laarum. ja aina minä näköjään päädyn tähän turhaan vatvontaan. tätä puolta en ole päässyt purkamaan mihinkään enkä pääse. 

olkoonsa, ehkäpä kirjoitan jotain, ehkäpä jossain vaiheessa lähdenkin tekemään jatko-opintoja, ehkäpä ensi keväänä istutan pottuja tuohon hyvään hiekkaperäiseen multaan. ehkäpä..