kirjoitin tänään - dead line päivänä - jutun blogeista paikalliseen julkaisuun. aamulla perehdytin tiedottajia tehtäviinsä.. ja olin kai itse kaikkein innostunein asiasta - neitseellinen maaperä, tiedottamisesta ei minkäänlaista suunnitelmaa eikä ideaa, kaikki täytyy rakentaa alkutekijöistään ja ottaa haltuun suunnattomassa sekasotkussa vellova osa-alue. joka on itse asiassa äärettömän tärkeä ja merkittävä asia jokaikiselle organisaatiolle ja toimijalle.

sanoista, lauseista ja niiden merkityksestä olen tullut tietoiseksi ehkä useammin pettymyksen kuin myönteisen kokemuksen kautta. olen kai sokea sanoille ja luulen hyvinkin niiden merkitsevän täsmälleen samoja asioita toiselle kuin itselleni. ja enemmän vielä keskinäistä yhteisymmärrystä sotkee se, jos viestintä tapahtuu vain ja ainoastaan sähköisen välineen tekstinä lähettäjältä vastaanottajalle eikä ilmeitä ja eleitä, äänenpainoja ole apuna. ja on kai se niinkin että joillekin - ehkä juuri minulle - on ominaista se, että jos asian ylipäänsä voi käsittää väärin, niin se käsitetään.

olen väsynyt, niin paljon sanoja ja vääriä päätelmiä. minä uskon että jos tahtoa on, se riittää kyllä. mutta mistä tahto ja voima löytyy jos elämä on haaleaa tiskivettä, jos pieni seikkailu kyllä sopii piristämään jo hieman väljähtänyttä elämäntilannetta, mutta mikään todellinen ei oikeasti kiinnosta. tai ei ole uskoa, rohkeutta ja voimaa ja tahtoa muuttaa asioiden tilaa niin minkäs sille sitten voi. ei voi. voi voi voi. ja mistä minä mitään siitäkään puolesta elämässä tiedän kun en ole elänyt sellaista elämää. vaan toisenlaista. omaani.

ja minä, miksi näitä mietin.. miksi yleensä yritän ymmärtää sellaista, mitä en voi. miksi en jo löytäisi jotain, joka olisi aitoa ja arvokasta.
ja pyh. ikäänkuin olisin joku, jolla on maailman viisaus hallussaan...