positiivisinta viime aikojen elämänkulussa on ollut se, että olen ikään kuin oppinut ottamaan vastaan surun ja pettymyksen kasvattavana kokemuksena. toki olin hirvittävän katkera kun minut jätettiin ja hylättiin, kukapa ei olisi neljän vuoden suhteen jälkeen. mutta kuitenkin, syitä on aina molemmissa osapuolissa.. eroamisen laji on vaikea, hän olisi voinut hoitaa asian fiksummin, kertoa suoraan että on löytänyt toisen. nyt jo mietin miten hataralle pohjalle osaakaan rakentaa täydelliseltä vaikuttavan idyllin, miten osaa tehdä itsestään näennäisesti tärkeän.. ja miten nopeasti kaikki romahtaa kasaan kun totuus tulee julki.

sillä aikaa kun minä tein koko kesän töitä paria hätäistä viikkoa lukuunottamatta... joista toinen meni siihen kun mies sairasti, oli sairaalassakin pari päivää ja toisen sain viettää yksin - syntymäpäivää myöten - kun mies oli prätkäreissullaan.. nythän jo tiedänkin missä ja miksi. niin.. kun minä tein töitä hän eli jo uutta elämäänsä. en vain huomannut mitään ennenkuin tuli se riita ja ne sanat.. joilla minut heitettiin pihalle kodistani ja perheestä. kunnon keskustelua ei koskaan syntynyt kun hän ei voinut myöntää mitään.. käänsi kaiken minun syykseni.. mutta senkin sälytyksen ymmärtäminen helpottaa nyt kun tiedän että en loppujen lopuksi menettänyt mitään mistä olisi minulle koitunut mitään hyvää koskaan. olen kummallinen nainen, olen lukuisia vuosia viettänyt miesten kanssa jotka ovat kohdelleet minua todella huonosti. en voi sitä käsittää mutta olen sentään oppinut hyväksymään tämän vamman itsessäni. en ole osannut muuta.

nyt sitten olen palotellut suruani ja käsitellyt järjen avulla asioita, oivaltanut ja kipuillut.. yhtä äkkiä löysin itseni vieraasta ympäristöstä, pieneltä paikkakunnalta jonne olin muuttanut koska se sijaitsi lähellä yhteistä kotia.. nyt sitten asunkin työpaikkakunnalla ja olen yksinäinen sillä tuttuja on todella vaikea löytää. enkä ole kyllä hirveästi yrittänytkään. joogassa käyn ja se on siitä mukavaa että saa olla hiljaa eikä tarvitse puhua kenellekään, mitä nyt tullessa ja poislähtiessä. :) en osaa ajatella eteenpäin.. vaikka työsuhteeni vakinaistettiin juuri, en tiedä miten kauan täällä haluaisin olla. työn puolesta olisi tärkeää olla ainakin vuosi eteenpäin jotta kehittämistyön tulokset alkaisivat näkyä ja jonkun olisi helpompi jatkaa siitä eteenpäin. mutta minne.. sinnekö missä oma taloni on, synnyinseudulle? ei houkuta sillä siellä on vanhusten problematiikka.. ikävät muistot ja sama yksinäisyys kuin täälläkin. kaupunkiin takaisin.. se ehkä olisi viisainta, siellä ovat ystävät ja tutut paikat. töitä vain täytyy tietysti ensin löytää.. ja ryhtyä verkostoitumaan.. yksi duuni on ehkä tiedossakin mutta se tulee toteutuessaan aika pian vuoden vaihteen jälkeen.. no.. tällä päällä ja orientaatiolla olen siihen mennessä ehtinyt jo tuumata yhtä sun toista.

miestä en elämääni halua.. en ainakaan mitään vakiintunutta, kiintymyssuhdetta.. sielu on niin seulana että siitä ei seuraisi mitään hyvää. jos oisi joku kurssi minne voisi mennä opettelemaan vuorovaikutusta toisen sukupuolen kanssa, omien tunteiden ja tarpeiden ilmaisemista.. ehkä vielä ehtisi oppia ja kenties vaikka koetella käytännössäkin.

olen tehnyt töitä, se helpottaa yksinäisyyttä ja antaa muuta ajattelemisen aihetta kuin oman navan ympärillä pyöriminen. mieli tekisi jonnekin missä on ihmisiä ja ystävällisiä kasvoja, juttuseuraa.. iloa.. mutta tänä viikonloppuna ei ole mitään paikkaa.. vaikka olenkin kyllä miettinyt kaikkea hurjaakin.. jos hyppäisi vain autoon ja ajaisi kaupunkiin, ottaisi huoneen ja sulautuisi illan pimeydessä muihin levottomiin kulkijoihin.. turhempaankin sitä rahojaan pistää..no, kaikkea voi suunnitella.