pitkä tie, loputon. fysiologisesti hyväksyttynä masennus on sitkeä sairaus. tiedän mutta en hyväksy. havaitsen kyllä sen, että vastoinkäymiset vievät hyvin äkkiä takaisin pimeyteen ja toivottomuuteen. luulisi että olen jo kovettunut ja kenties oppinut paremmin sietämään. mutta ei niin ole, haava syvenee, putoaminen tapahtuu nopeammin, kuin huomaamatta.. ja taas huomaan miettiväni, mikä on todellista, mikä mielen märännyttämää, epävarmuutta ja haurautta. olen vajavaisena rämpinyt, yrittänyt olla normaali, kirjoittanut hakemuksia, istunut haastatteluissa mieli täynnä hätää ja epävarmuutta, itsetunto nollalukemissa.. epätoivoisesti olen pyrkinyt normaalien joukkoon, takaisin työelämään, olemaan osa jotakin tavoitteellista. touhunnut omia näennäistouhujani, jotta saisin olla ajattelematta. ja kokenut olevani epäkelpo, toivoton, ammattitaitoni menettänyt.. ajatus työstä, aloittamisesta, haasteista, tekemisestä on pinnallisesti katsoen ollut hyvä, lohduttava ja innostavakin. mutta oikeasti, se on pelottanut enemmän, että jos en pärjääkään, jos en osaakaan.. pahinta olisi joutua luovuttamaan aloittamisen jälkeen..

olisi tietysti pitänyt tehdä sitä ja tätä. olisi pitänyt suostua syömään niitä lääkkeitä pitempään. ja olisi paljon muutakin. jos olisin saanut puhua mieltä painavista asioistani jonkun puolueettoman ja asiantuntevan kanssa, edes vähän.. olen puun ja kuoren välissä. tässä kaupungissa en tahdo lähteä hankkimaan itselleni psyykkisesti sairaan ihmisen statusta. siksihän jouduin lähtemään entisestä. tiet ovat tukossa. rahaa yksityiseen ei ole eikä taida koskaan tullakaan. en osaa hyväksyä itseäni työttömänä ja mitä pidempään tätä kestää, sitä pienemmät mahdollisuudet on päästä töihin. leima on otsassani ja pysyy. ei yksikään työnantaja halua raakkia riesakseen ja riskikseen. pitää olla tehokas, dynaaminen, idearikas, luova ja tasapainoinen.

pian tulee vuosi täyteen työttömyyttä ja siksikin työvoimaneuvojani minua pommittaa jos minkinlaisella osoituksella.. kun kritisoin ja kerroin etten pidä järkevänä hakea sellaisia paikkoja joihin minulla ei ole realistisia mahdollisuuksia päästä, hän kuittasi että heidän pitää toimia työnantajien ehdoilla, osoittaa mahdollisimman paljon hakijoita.. tai jotain sellaista. ja minähän tottelen vaikka yritinkin kertoa sitä, miten raskas prosessi työnhaku on, miten rankkaa kerta toisensa jälkeen pettyä.. että itseäni säästääkseni minä yritän olla edes rationaalinen. vaan sillähän ei tunnu olevan mitään merkitystä. mä putoan..

näen painajaisia, minua petetään, minut jätetään, minut hylätään.. valveilla ollessa vain mietin, että pääsenkö vielä pinnalle, kun halu on yhä suurempi lähteä ja jättää kaikki taakseen. onko ihmisarvoista elää jatkuvassa piinassa, itselle ja muille. ja hetkittäin tunnen helpotustakin, jostain syystä. piilopirtistäni haaveilen, levollisuudesta ja rauhasta. hyväksynnästä.