kovin mitättömiksi realisoituvat monet murheet kun ajattelee miltä tuntuu äidistä, joka on lapsensa menettänyt. olen joskus varovasti miettinyt, miten kestäisin ja jaksaisin jos jompikumpi pojistani kuolisi. se ei ole oikea järjestys että lapsi lähtee ennen aikuista, eikä sellaiselle löydy mitään lohduttavaa syytä. nuoren ihmisen kuolema on kohtuuton tapahtuma ja sittenkin jäljelle jäävien on kyettävä ajan mittaan menetys hyväksymään ja suremaan. ei kaikelle ole selitystä, on vain elämä, jolla on tutkimattomat tiensä. ihmisen ei ehkä ole hyvä etsiä selityksiä, parempi olisi kyetä hyväksymään sellainen, jolle ei itse mitään voi.

katsoin illalla ykköseltä viikko sitten alkanutta 2-osaista sarjaa, jossa sirkuksessa työskentelevä vanha mies kuoli pelastaessaan pientä tyttöä. kuoleman jälkeiset tapahtumat taivaassa tai jossain elämänjälkeisessä maailmassa antoivat lohtua pakanallekin. mies sai kohdata viisi elämänsä tärkeintä tai vaikuttavinta ihmistä. loppujen lopuksi elämässään katkeroituneen, isänsä hyljeksimän vanhuksen sieluun palasi rauha, hänen elämällään oli kuitenkin tärkeä tehtävä ja merkitys. hän pystyi antamaan isälleen anteeksi. ja hän sai pelastaa lapsia, lunastaa itselleen rauhan siitä, että joutui sodassa vahingoittamaan siviilejä, tuhoamaan pienen tytönkin elämän. eräs nainen sanoi miehelle siinä, ettei ihmisen pidä kantaa sisällään vihaa.. sillä tuhoaa itsensäkin. voi kun tuonkin osaisi ja muistaisi, heikkoudessaan sitä helposti tahtoo vain myrkyttää tunteensa, tuntea vihaa ja katkeruutta niitä kohtaan, joiden on kokenut itseään epäoikeudenmukaisesti vahingoittaneen tai ylenkatsoneen. minä yritän.

tänään on jäniksenmetsästyksen viimeinen päivä ja sen kunniaksi hötkyilevä metsäkoira saa lähteä hommiin. pikku prinsessan läsnäolo saa koiraparan ihan sekaisin, työntää kuononsa joka paikkaan, vaatii huomiota ja rapsutusta varsinkin siltä, joka pientä vauvaa sylittelee. tänään on oikein sopiva keli lähteä pupujahtiin. siis koiran ja metsämiesten. minä kuvittelen saavani aikaan pienen hiihtolenkin tai oikeastaan ensin on tallattava latua moottorikelkan jälkiin lähimetsään. kunhan jotain. eilen mielen kuohunta pakotti lenkille pariin otteeseen, koiran kera ja ilman. silti jäi aikaa liikaan ajateluun ja murehtimiseen. itketti niin pirusti mutta en voinut antaa kyyneleiden tulla. ehkä niistä ei olisi tullut loppua lainkaan. järjellisesti pystyin hoitamaan pari asiaa, kirjanpitäjältä lomakertymän määrän, kirjallisen pyynnön työnantajalle sopimuksen tekemisestä ja ohjeita rakennusmiehelle erinäisistä asioista. ja neulottua työssäkävijälle uutta pipoa melkein valmiiksi.

jokainen loppu on jonkin uuden alku... sanovat viisaat ja paljon kokeneet. tehtäväni on nyt antaa uudelle alulle mahdollisuus, hötkyilemättä