päivän varsinainen epistola koskettelee ihmissuhteita, kuinkas muutenkaan. niitähän tässä on joutunut pohtimaan ja saanut pohtia.. Olen onnellinen ihminen sillä minulla on useita hyviä ja toimivia ihmissuhteita, erilaisia, vanhoja ja uusia. Se todistanee että kykenen tulemaan toimeen ihmisten kanssa, kiintymään, välittämään ja välittämään välittämistäni. Rakastamaan. Ja työyhteisöissäkin olen elämäni varrella "erinomaisuudestani"huolimatta pärjännyt suhteellisen hyvin.  Silti ajoittain törmään kipeästi kun koen, että minuun kohdistuva kritiikki on kohtuutonta ja vailla todellisuuspohjaa. Argumentointi on vaikea laji, on helppoa haukkua aidanseipäitä silloin kun vika on aidassa. Kritiikkiä pitää ja saa esittää - mutta en kovin kauan kuuntele sellaista tunnepitoista vuodatusta, jossa ei tavoitteenakaan ole saada ratkaisua aikaan vaan halutaan pelkästään naukua, haukkua ja valittaa. Lisäksi syytöksille pitää löytää perustelut, musta tuntuu ei riitä minulle. Joskus ihmettelen, miten me ammattitaitoiset, asiamme osaavat ihmiset välillä voimmekin niin täysin hukata punaisen langan ja järjen äänen. Näissä jutuissa pätee sama kuin lasten, eritoten murrosikäisten kasvatuksesa.. jos omat tunteet pääsevät valloilleen, on peli menetetty.

Keskustelin puhelimessa lomalta pian palaavan työtoverin kanssa... kaipaan hänen optimismiaan, huumoriaan, iloaan, lämpöään ja yhteistyökykyään, samoin koko yhteisömme, tarvitsemme nyt myönteismpää asennetta ja toimintaa. Tervetuloa töihin! On tästä kyllä itsekin suoriuduttava varsinaiselle kustannuspaikalleen lounaalle ja palaveriin.

Hienoinen väsymys heikentää tänään työtahtia mutta mieli ja sielu on onnea ja iloa tulvillaan. Työyhteisön ongelmien vastapainona ja voimavarana elämääni rikastuttaa se jokin, jota olen aina kaivannut.



oli mukavaa eilen katsoa telkkarista urheilukilpailua, keittää kasvissoppaa, lämmittää saunaa ja haastella niitä näitä.. semmosta peruselämää, jonka jakaminen toisen kanssa tuntuu ylellisyydeltä  minun kokemuksessani..