nyt olen vielä käymässä entisessä elämänvaiheessa, mäen päällä, metsän keskellä. paikassa, jossa paikkasin itseäni viime kuukaudet, paikassa, jossa sain viimeisen iskuni. on vielä käytännön järjesteltävää ja yhteisiä sovittuja tekemisiä.

uudessa  kodissa on tietysti kaaos, rakennusmies piti häätää pihalle koska muutto oli tehtävä, tavarat kannettava sisään keskelle rakennuspölyä ja keskeneräisyyttä. ei olisi oikeastaan edes saanut mutta vaihtoehtoja ei ollut. lauantaina sähkömies kävi tekemässä viimeiset kytkennät ja pääsimme jopa kokeilemaan saunaa. uuniakin varovasti jo lämmittelin ensimmäiset kerrat. mutta kodista tulee kaunis, pieni ja viihtyisä. jotenkin minuun varovasti jo hiipi rauhantunteita, onneakin. huolimatta siitä, että tulevaisuus on pimeä, täynnä kysymysmerkkejä... miten selviän, miten saan pidettyä unelmani itselläni. en millään tahtoisi nyt luopua mutta niinkin voi vielä käydä. siihen on onneksi monta kuukautta vielä aikaa, ihmeitä voi tapahtua.

pyhäaamuna katselin keittiön ikkunasta metsään ja jokin tumma hahmo liikkui mäntyjen välissä, säikähdin jo että koira on karannut pihakettingistä.. vaan ei, ukkometso siellä harrasti soidintanssiaan muutaman kymmenen metrin päässä mökistäni. uskomaton näky, uskomaton kokemus... yöpakkasen jälkeen hanki kesti minuakin kun hain pihan perältä takkapuita, saatikka sitten tuota urosta, jolla oli ihan muita intohimoja meneillään. tiesin kyllä että linnunsuo on nimensä veroinen mutta että ihan omasta ikkunasta saapi luonnonnäytelmiä seurata, se oli iloinen yllätys. toivottavasti ukkoherra tavoilleen uskollisena säilyttää reviirinsä ennallaan ja jää minun seurakseni tästä eteenpäinkin.

poja tekivät muuttoapua vuorotellen, ensin nuorempi sitten pyhänä tuli esikoinen. muuttoa voitiin onneksi tehdä useana päivänä vähän kerrallaan, jos senkin takia hyvä, että ensin joutui siivoamaan suurimmat sotkut alta pois ennenkuin tavaroita saattoi kantaa tupaan. nyt tupa on täysi, kaikki sekaisin ja hukassa, torstaina alkaa keittiökalusteiden asennus jonka jälkeen vasta voi ryhtyä laittamaan kaikkea paikoilleen. siinä sitä onkin. se minut elämälle vielä pelastaa, huomasin kyllä että kun voin ajatella käytännön asioita, en jaksa murehtia sielunsyövereissä... niin paljon on kaikkea tehtävää, että sitä lääkettä kyllä piisaa pitkäksi aikaa. enkä minä nyt enää itseltäni kiellä sitä ettenkö saisi kiintyä siihen taloon, saan minä. tarvitsen jokaisen myönteisen ajatuksen ja tunteen, muuten minä en todellakaan jaksa.

minä pakana kun en voi uskoa jumalaan, uskon kohtaloon, johdatukseen.. kaikkien elämäni viime aikaisten käänteiden on pitänyt mennä niin kuin on mennyt. on pitänyt ymmärtää oman jaksamisensa raja, hyväksyttävä se,  että se huonouden tunne joka työssä minua piinasi, oli varoitus ja merkki.. totuus ammatillisista rajoistani, siitä etten todellakaan ole omimmillani toisten esihenkilönä ja suurten vastuiden kantajana. selvisin kyllä kohtuullisesti mutta se vaati liikaa, murensi ihmisyyttäni, syvensi yksinäisyyttäni ja haavoitti lopullisesti niin että sairastuin nimenomaan näennäisen vahvuuteni vuoksi. ja ihmissuhde johon pakenin, josta tein itselleni uuden haasteen ja sisällön, senkin oli määrä murentua mahdottomuuteensa. ja minun oli nähtävä mikä tragedia tämän talon seinien sisällä märkänee... se on surullinen tarina, ehkä surullisempi kuin omani.. minusta tuli objekti, joka vaimensi iskut, joka vastaanotti vihan ja katkeruuden, jonka äiti aiheutti ja on aiheuttanut. nyt kun olen lähdössä, minua löydään entistä kovempaa.. siis henkisesti. lähtiessäni minä jätän selviämään yksin, hätään ja huoleen.