voi tätä alkukesän ihanuutta, en ole sataprosenttisen varma mutta kumminkin, työpaikkani lähimetsikössä laulaa satakieli, kyllä niin monella eri sävelellä tuntui visertävän ettei se muu voi olla ja kun viime kesänäkin oli niin miksei nytkin. Aurinkokin alkoi paistaa kun ajelin töihin ja myönsin itselleni, että eilisiltainen pahantuulisuus ja alakulo johtui yksinäisyydestä.. on se kamalaa miten se aina hyökkää niin ennalta arvaamatta etten ehdi suojautua.. katselin kai riittävästi parisuhdeonnea viikonvaihteessa, lähtevien ja saapuvien matkustajien ja läheistensä halauksia asemilla, käsi kädessä kulkevia pareja kaduilla... ja varmaankin on niin, että matkalta kotiin tullessa yksinäisyys kumuloituu.. kukaan ei odota minua, eteisessä monen päivän lehdet kasassa, kuollut koti... sitä siis kipuilin eilen illalla ja vielä aamullakin, enhän ole edes puhunut kenenkään kanssa puoleen vuorokauteen. pah, nyt on vaihdettava sävellajia, muuten päivästä tulee ikävä,

ja ohjelmassa on kaikenlaista, on lähdettävä turuille ja toreille happeningiin, karistettava haikamieli tuonnemmaksi ja osattava taas nähdä ne pienet ilonaiheet kun suurempia ei nyt ole tarjolla,

luin junassa Eeva Kilven runoja ja miten ne tuntuvatkaan yhä läheisimmiltä, vanhenevan vai sanoisko kypsyvän naisen näköisiä kun ovat, kuten tämäkin:

Minä olen vain episodi elämässäni
niin kuin kaikki muukin,
avioliitto, miehet, lapsetkin.
Minä haluaisin päästä jo takaisin
siihen ykseyteen
johon alunperin synnyin.

Jos tämän vain olisi tiennyt:
että kaikki on vaiheita, välikohtauksia,
että mikään ei jää lopulliseksi...
Niin, mitä sitten?