sunnuntait ovat rauhoittumista varten ja yksinäisyyteen erikoistuneille rasitteeksi asti tunteiden, ajatusten syväluotausta... turhaa märehtimistä. Sentään sähköpostikeskustelua joidenkin ihmisten kanssa ja hätäinen puhelu äidiltä... niin.. oli huolestunut "kun ihminen asuu yksin eikä viikkokausiin kuulu mitään.." siis puoleen viikkoon. en ole jaksanut = halunnutkaan käydä, sillä on pakko välillä kerätä voimia siihenkin tehtävään, vanhempien huolenpitoon. lupasin käydä pian.

olen puurtajanainen, puskenut läpi epäonnistuneiden ihmissuhteiden, rahahuolien, masennuksen, menetysten.... yrittänyt tehdä mahdottomasta mahdollisen elämällä kaksi onnetonta liittoa, joista ei pettämistä, alkoholia ja väkivaltaa puuttunut. yksinhuoltanut pojan, lähtenyt opiskelemaan aikuisiällä - velaksi vaikka entistäkin ex-miehen aiheuttamaa oli niskassani... tuntenut suurta riemua kun opin irrottautumaan arkiajattelusta ja löysin maailman, jonka olin surrut itselleni saavuttamattomiksi.

tietty ambivalenssi elämässäni tälläkin hetkellä vallitsee... pitkän ja vaivalloisen kehittymisen tien kuljettuani tiedän, mitä olen, mitä tahdon, mitä arvostan.. että rakastaisin itseäni? kyllä.. sellaisella säälinsekaisella hellyydellä useinkin kun reaalielämässä saan arvostusta saavutuksistani ja tunnen todella ansainneenkin.. mutta kun hiivin kotiini pimenevässä illassa ja kohtaan eteisessä tämän naisen katseen peilistä, muistan miten pienistä murusista tämä kaikkeus on pitänyt riipiä kokoon.. se tuntuu kohtuuttomalta. mutta kyllä.. armollisesti jo kohtelen, pidän hyvänä ja annan luvan olla juuri sitä miltä tuntuu. riittämättömyyden tunne syntyy vielä siitä harhaluulosta, että minun tulisi jotenkin eheyttää elämäni vastaamaan työrooliani, asemaa ja dotuksia... joita kuvittelen olevan olemassa. huonommuuden tunne on tiukassa. vaatii vielä aika lailla voitelua ja tätä... itsensä kirjoittamista, kohtaamisia, oivalluksia ja tarinaa.