näin taas painajaisia, sama teema toistuu, minua loukataan, nöyryytetään, uhataan jollakin.. herään itkuuni ja olen hetken hädissäni. luojan kiitos, olen kotona, omassa sängyssä, omassa kodissani, missä kukaan ei voi minua uhata, olen turvassa. ehkä on niin, että sittenkin sisälleni jäi niin paljon pelkoa, että se purkautuu vasta nyt kun ei enää tarvitse olla kenenkään arvaamattomien tekojen ja sanojen kohteena. kohta kaksikymmentä  vuotta sitten talvella väkivaltainen ex-mies löysi minut saunasta kiukaan takaa, minne olin piiloutunut hänen lyöntejään pakoon.. löysi ja työnsi yöpaitasillani pakkaseen keskellä yötä.. onneksi olin saanut joululahjaksi paksut sukat, jotka sattuivat olemaan jalassa... oli pakko turvautua keskellä yötä naapuriin, kolkutin ovea ja pääsin sisään ja viimein nyyhkytysten ja järkytyksen vaimennuttua sain pyydettyä että voin soittaa.. toki olisin saanut jäädä yöksikin mutta turvauduin mieluiten ex-miehen veljeen ja vaimoonsa, asuivat lähellä ja tulivat yön pimeydessä minut hakemaan.. sain naapurilta lainkasi kumisaappaat ja jonkun takin.. hiippailin varovasti oman kodin ohi, tienristeykseen, jonne veli oli uskaltanut autonsa ajaa, pelkäsi veljeään hänkin niin ettei lähemmäs voinut tulla... aamulla palasin kotiin, poikakin oli jo hereillä ja hieman ihmetteli mistä äiti tulee.. mutta nelivuotiaalle riittivät hätäisetkin selitykset, ei tiennyt yöllisestä mitään, oli nukkunut yläkerrassa, onneksi. miehellä ei näyttänyt olevan tunnontuskia, ihan sama olisinko jäätynyt pakkaseen.. kun yritin ottaa asiaa puheeksi, sanoi vain, että turpa kiinni tai lennät uudestaan pihalle.. että se siitä. meni kaksi kuukautta ja olin jo toisessa kaupungissa pojan kanssa, talo jäi tyhjilleen ja myyntiin.. rakensin elämäni pienistä paloista uudelleen kymmenen vuoden väkivaltaisen liiton jälkeen.. ja pelkäsin vuosikausia, en voinut uskoa että yksikään mies voisi humaltua ilman, että kohta alkaisi piinata ja uhata minua, lyödä ja nöyryyttää.. kaikesta huolimatta olen tässä nyt, samanlaisten kokemusten jälkeen.. ihmettelen miksi, miten.. mikä minun persoonassani on vialla kun yhä uudelleen lähden mukaan suhteisiin, joissa joudun kokemaan sellaista...  enkä edes lähde ensimmäisen kerran jälkeen vaan jään, annan anteeksi vaikka mikään ei kuitenkaan korjaudu.. en ymmärrä sitä lainkaan. hyvin vähäpätöiseksi itseni olen luokitellut. ex-mies ei pyytänyt koskaan anteeksi, ei halunnut puhua... vasta kun lähtö oli edessä ja sanoin että nyt tämä loppuu.. silloin vasta nöyrtyi, puhkesi itkuun ja sanoi että älä lähde, älä vie poikaa, en pärjää ilman teitä.. niin niin, hän ei silloinkaan kyennyt ajattelmaan ketään muuta kuin itseään, ei poikaa, ei naista, jota hänen täytyi lyödä, pettää ja nöyryyttää kerta toisensa jälkeen.. ilman syytä... ainakaan sellaista syytä, joka olisi minusta johtunut.. toki olin vahva, niin vahva, että kokemastani huolimatta pidin kodin pystyssä, tein työtä, hoidin talouden, pojan ja miehen firman kirjanpidon.. ja kokosin itseni jokaisen kriisin jälkeen, kun oli se talo, kun oli se poika ja kun kerran olin leikkiin ryhtynyt, että jospa se jossain vaiheessa muuttuu, lakkaa lyömästä ja alkaa kunnioittaa minua.. mutta eihän sellaista ihmettä voi tapahtua jos mies ei koe tekevänsä mitään väärin.. ei tunne tarvetta muuttua.. vähättely on yksi miehen keino.. niin ex-mies kuin eräs toinenkin, vähätteli tekojaan.. "enhän minä ole lyönyt, läpsinyt vain.." jne.. niin niin.. ikäänkuin väkivalta miedoimmillaankaan olis mitenkään hyväksyttävää. henkinen tai fyysinen. aikuinen, kypsä ihminen suuttuu, on eri mieltä mutta ei turhautuessaankaan lyö toista, ei tyrki, ei loukkaa sanoillaan.. vaan jotain muuta.. jos osaa.

tarvitsisin terapiaa, monestakin syystä. uusi tk-lääkärini ihmetteli, etten ole jo sellaiseen päässyt.. hymähdin että entisessä kotikaupungissa se osoittautui täysin mahdottomaksi, täältä ehkä löytyisi sellainen tohtori, jonka asiantuntemukseen voisin luottaa. pian alkaa muuten tulla vuosi  täyteen siitäkin kun hain sosiaaliturvalautakunnalta muutosta kelan hylkäävään päätöiksen sairauspäivärahastani. jos sellainen ihme tapahtuisi että saisin oikeutta, saisin myös pari tonnia rahaa.. kaiketi. ja sehän olisi oikein hieno juttu tässä konkurssissa. olen joutunut lainaamaan vanhemmiltani talon kuluihin ja lisääkin tarvitsen. on tehtävä velkakirja.. olen jo tuumannut, että jos ja kun talon vuokraus edelleen hoituu, jatkan sitä niin pitkään että myydessäni minulle jää (verojen jälkeen!!) edes sen verran että pystyn vanhemmilleni velat maksaman kerralla pois.

verotoimisto oli lähettänyt verokortin...kiitosta vaan. tosin se ei ansiosidonnaisen verotukseen käy, muutosta on haettava.. enää en pääse niin pienellä prosentilla, sekin vie toimeentuloa alaspäin.. opintolainan lyhennyksistä on käytävä tekemässä uusi maksuohjelma.. on tehtävä kaikki mitä voi, jotta elämä ei muodostu taakaksi taloudellisten asioitten vuoksi. on muutenkin kyllin raskasta taivaltaa..ajoittain. että kyllähän minä tästä, kunhan saan taas kaiken paikoilleen.. ajatukset, suunnitelmat, arjen ja pyhät.