on lämmintä jo aamusta, aamun ensi rööki oli pahanmakuinen mutta eipä palellut sillä aurinko paistoi ja linnut mekastivat... niin ja jääkaappikin oli lämmin, on ilmeisesti hajonnut eilen, sekin vielä.

viikonvaihde on ohi, jännitin aika lailla sitäkin...syistä tietyistä, onneksi ei mitään ongelmia syntynyt. näin pitkästä aikaa pikkuisen, joka kääntyy näppärästi vatsalleen ja yrittää kovasti päästä liikkumaankin.. konttaamiseen ei mene enää kauan. iloinen ja nauravainen lapsi, aivan ihana. tuntui ihmeelliseltä seurata pienen lapsen vilpittömän aitoa ihmetystä, silmät pyöreinä kun katseli meitä, vierastanut ei onneksi kuitenkaan. jotenkin kouraisi kun ymmärsi miten ihmisen elämän alku on viatonta, täynnä suuria ja pieniä toiveita, tabula rasa.. toivon todella että hänen elämästään tulee onnellinen, sellainen, ettei naisena tarvitse kokea sellaisia kuin monet meistä ovat joutuneet.

kyläreissukin tehtiin lauantai-iltana m:n parhaimman kaverin perheen luo. oli ihan mukavaakin, päästiin maistelemaan savustettua harjusta ja tietysti saunottiin. olin kuitenkin jotenkin poissa jossakin. tytär ja miehensä kuskasivat meidät sitten kotiin hyvissä ajoin. siinä tuvan pöydän ympärillä iltapalalla tunsin hetken olevani osa sitä perhettä, ohikiitävän hetken. kun tilanne on tämä, jokainen onnenhetkikin on palautettava kategoriaan "ei ehkä kuitenkaan kuulu minulle pitemmän päälle". se on ahdistavaa kuten kaikki muukin nyt. huomenaamulla on pakko lähteä ja minua pelottaa.

m sai autoni korjattua eilen. ison työn tekikin, varaosa-autosta otettu ovi piti ensin hioa, hitsata pala peltiä helmaan, hioa ja paklata sekä pohjamaalata.. seurasin ihaillen tuota työtä vaihe vaiheelta ja ojentelin työkaluja.. ei voi kun todeta, että jotkut tekevät mitä tahtovat ja toiset mitä osaavat.. olen todella kiitollinen tästä korjausoperaatiosta, voin vain kuvitella mitä olisi tullut maksamaan jossain pajalla. ja ehkä... tämäkin on osoitusta jostakin, mitä minä en millään saata enkä uskalla  uskoa, enää, vielä? milloinkaanko?

olen yrittänyt katsella itseäni silmiin, kohdata perimmäisen totuuteni... mikä on tällä hetkellä suurin ongelmani ja ahdistuksen aiheeni.. täällä paossa en tahdo oikein kyetä sitä kohtaamaan. olenhan juuri siksi täällä, etten ajattelisi, että unohtaisin, että voisin vain olla lähellä toista, toisia  ihmisiä... olla olemassa pelkkänä itsenäni. ja olenkin. mutta se totuus, se on ankara. en tiedä mitä elämälleni teen? minne meen, missä oon, miten selviän kaikesta. siinä se. eilen ajellessamme maaseututietä kotiin päin tuli mieleeni entiset ajat, kai se oli yksi musiikkikappale jonka kuulin, mikä viritti sellaiselle taajuudelle. muistin yh-vuodet lähiössä 90-luvulla, ystävyyden, sisaruuden, hulluttelun, hauskat juhlat, joihin koko pihan väki lapsineen osallistui.. se osallisuuden ja yhteisyyden tunne, ystävyys... siltä ajalta ne tärkeimmät ihmiset edelleenkin ovat elämässäni mukana, parhaimmat ystäväni. kun ajattelen viimeisiä vuosia ja uutta kotikaupunkiani - olkoonkin lapsuuden ajalta tuttu ja läheinen - niin on myönnettävä, että yhtään ystävää en ole saanut... työhön itseni vain hukutin ja lopulta luiskahdin tähän, epätoivoiseen ahdistuksen tilaan. kaikki valui käsieni välistä kuin hiekka ja minä vain katsoin kuin vieras oman elämäni ilmapallon puhkeamista. mitä siitä jäi jäljelle. vain tämä, missä nyt olen. nämä ihmiset, tämä turvapaikka ja tämä epävarmuus ja pelon kehä, minkä suhde mieheen on aikaansaanut. ettei mikään olisi liian auvoista.

olen sairaalloisen epäluuloinen, vaikka pystynkin pitämään sen sisälläni, järkeilemällä sublimoimaan, niin silti.. se on ihan sairasta tai tervettä! sillä kyllähän kokemani jälkeen tiedän, että hän saattaa tehdä mitä hyvänsä mielijohteesta. en voi tietää, en voi olla mistään varma... enkä edes halua mitään varmuutta. vain rehellisyyden hetkissä, jolloin olen tässä. siinä kaikki.

tämä kuukausi on repaleinen ja siitä hyvä. ensi viikolla helatorstai, seuraavalla konsertti ja helluntai.. sittenpä ollaankin jo taas kuukausien vaihteessa. eikä millään näillä ole minulle sen kummempaa merkitystä. ajan kuluminen on toisaalta hyvä ja toisaalta taas ei, olisi paneuduttava rakennustöiden vaatimiin asioihin enkä jaksaisi millään. siinä näkyy miten väsynyt olen, keskittymiskyvytön. m kyllä illalla lupasi, että tekevät v:n kanssa kuistit konserttireissulla... niinpä, kunpa todella saisimme niin senkin homman hoidettua. yritettävä on. sitä ennen on pidettävä ne siivoustalkoot. pojat tulevat viikonloppuna ja aloitamme pohjamaalauksen, eihän sitä tiedä vaikka urakoimme kokonaankin. varsinainen maali on vielä ostamattakin. sekin...

jotenkin tuntuu olevan sekavaa hapuilua. en tahtoisi lähteä, en irtautua tästä näennäisestä turvarakennelmastani. mutta tiedän, että kunhan taas pääsen sinne omilleni, alan ottaa taas vastuuta ja kaikki lähtee taas pikkuhiljaa kulkemaan.. niin uskon ja toivon tänään. let the sun shine..