ja olo on edelleen sairas... todella sitkeässä on tämä tauti, laistoin matkan J:n kaupunkiin, poika meni seuralaisineen itse ja haki tavaransa, kävivät myös mummolassa syömässä ja lienevät ajaneen illalla kotiinsa keskeiseen suomeen. nyt sitten on vain saatava auto jotenkin takaisin, lupasi järjestää.. minun voimani ovat menneet jonnekin, enkä millään tahdo päästä pinnalle taas. sentään pesin koneellisen pyykkiä, eivät tosin sateessa kovin kuivuneet joten illalla luovutin ja siirsin ne sisätiloihin. ja tein ruokaa sitten kun mummo ja lapsenlapset sekä pikkuinen manguisti (8 kk) olivat käyneet kirkolla kaupassa. makaroonilaatikkoa tietenkin ison astian. vähn väliä vetäydyin ylämökkiin huilaamaan ja yskimään... buranaa on mennyt moninaisia kappaleita ilman merkittävää tulosta. öisin hikoilen sänkyni märäksi, ehkäpä se tauti jotenkin valuu minusta pikkuhiljaa pois.

m oli vaitonainen, haki etäisyyttä.. ehkäpä juhannuksen pahat teot olivat tulleet vasta eilen mieleen.. ihmetteli illalla olkapääni verinaarmua.. kerroin mistä oli tullut. sittenpä olikin hiljaista ja vieläkin kylmempää. on kamalaa ottaa vastaan totuus itsestä, päälimmäisenä hänellä aina kieltäminen, projisointi.. en jaksanut ryhtyä edes yrittämään minkäänlaista keskustelua... odotan vain jotakin taas sellaista, mitä ei todellakaan tapahdu.. katumusta, anteeksipyyntöä, todellisia muutoksia. ihan HAH, ei tapahdu koskaan. hänen kipeytensä on järkyttävää.. ja se, että niin kauan pysyi minulta piilossa.

minä tulkintojen kuningatar peilasin illallakin m:n olemusta... hiljaista mutta pelokasta, ehkä jossain määrin sovittelevaa.. sen minkä uskalsi lähelläni olla.. sillä tiesi, että saattaisin haluta keskustella asioista. on parempi kieltää, siirtää orientaatio arkitasolle, tekemiseen tässä ja nyt, tv-ohjelman käänteisiin... niin niin, niin se olikin, sillä minä en enää jaksa mistään mitään. ja miksi pitäisi, olenko minä ainoa aikuinen, ainoa, joka kykenee ottamaan ongelmat esille, rakentamaan sopua, yhteisymmärrystä... valitettavasti, taidan kumminkin olla. tiedänhän tämän dilemman jo historiastani, aina löydän nämä reppanamiehet, joiden rehvakas käytös sumentaa silmäni ja en huomaakaan kun lieveilmiöt ottavat vallan suhteessa.

tästä on jo tullut enemmän äitihahmon ja lapsen kuin aikuisen naisen ja miehen suhde. olen antanut liikaa anteeksi, olen hyväksynyt liikaa pahuutta, enkä ole arvostanut itseäni. äiti antaa anteeksi tuhmalle pojalle aina lopulta ja pesee paidat, laittaa mieliruokaa.. passaa ja paapoo.. aikuinen nainen ilmaisee missä kokee tulleensa väärin kohdelluksi, odottaa vastinetta ja vastuuta.. ja mikäli sellaista ei tule, lähtee eikä vain meinaa lähteä. jättää miehen, joka ei anna mitään muuta kuin murhetta. aamenia. ja pyyntö jonnekin; anna minulle voimaa selviytyä tästä, anna minulle järkeä selittää tämä niin, että todella ymmärrän. anna minun ymmärtää, ettei tämä ole rakkautta vaan riippuvuutta.