On sanaton olo, pojat ovat lähteneet, talo hiljainen. Keittiössä jouluruoan tuoksu vielä muistuttaa iloisista hetkistämme. Jotain sain sanottua, paljon sanomatta jäi, seuraaviin kertoihin. Olen onnellinen äiti, kaikesta huolimatta.. tai juuri siksi. Lapset ovat kasvattaneet minusta ihmisen.

Vuodenvaihteet muistuttavat ajasta, elämän ainutkertaisuudesta, elämättömästäkin.. Taaksepäin en tahdo katsoa, muistan kyllä olennaisen. Tiedän myös, että on turhaa olla malttamaton tulevan suhteen. Lumen ja jään alla uinuu keväisten koivujen hento viherrys. Ja minä.. tulen tekemään samat virheet aina uudelleen.. minun viherrykseni on ikiaikainen, kuihtumaton. Sen vuoksi jaksan elää tässäkin hetkessä, kaivaten ja tyytyen siihen mitä on.

Olen onnellinen siitä, että isiensä pojista on kasvanut erilaisia miehiä, viisaita, ajattelevia yksilöitä. Eikä ole ollut helppoa.. isät ovat kadonneet, luisuneet heikkouksiinsa jättämättä pojilleen muuta perintöä kuin mahdolllisuuden olla toisenlainen.

Minusta ei enää ole tavanomaiseen, seesteiseen elämään. Jakamaan arkihuolia, miettimään jonkun kanssa missä olisi kaapin paikka. Ilomielin ihmettelisin ihmisen kanssa mihin äärettömyys päättyy, kiistelisin sosiaaliturvan passivoivasta vaikutuksesta ja juoksisin saunasta kilpaa veteen. Väljähtänyttä tiskivettä en tahdo, en varmuutta jos se merkitsee toistoa. Mutta kyllä, kyllä joskus voisin tulla onnelliseksi lämmöstä, hengityksestä vierelläni.. ennenkuin nukahdan tai herätessä. En vain halua tulla kiedotuksi syihin ja seurauksiin, selityksiin tai tuomitseviin katseisiin.