olen puhunut paljon miesten kanssa ja ehkäpä se on vähän lisännyt ymmärrystäni.. olen sinnikkäästi ollut sitä mieltä, että ennenkaikkea me olemme ihmisiä, että ikäänkuin meitä yhdistäisi jokin yhteinen ihmisyyden juonne... ainakin se, että läheisyys niin ajatusten tasolla kuin fyysisestikin on meille kaikille välttämätöntä jotta tuntisimme elävämme.

elämäntapamme on vuosikymmenten mittaan kuitenkin muuttunut ja tiettyjä rooliodotuksia ei enää niin vahvoina ole.. nythän voimme kuulemma kaikki olla yksilöitä, valita oman elämäntapamme, tehdä ne valintamme itsellisistä lähtökohdista. ja jos juuri se ei riko sitä läheisyyden ja yhteisyyden ajatusta niin mikä sitten.

tv:ssä oli männä viikolla sinkkukeskustelu, jossa erinäiset ihmiset puhuivat siitä... kait että onko ihmisen hyvä olla yksin tai onko ihmisellä oikeus valita yksinelo, lapsettomuus.. naissinkku uskoi tilanteen olevan vain väliaikainen, etsin oli vielä kohdistettuna miehiin päin. miesvastaava halusi asua yksin jotta voisi rakastaa naista, joka asuu myös yksin, koska mies sanoi olevansa sietämätön saman katon alla... perheellinen puhui perhearvoista mutta myös yksilöiden oikeudesta valita toisin...vaikka ihmisellä onkin aina ikävä toisen luo.  No, on tietysti hienoa että nykyisin voi valita toisinkin, tehdä niitä  yksilöllisiä valintoja. Ja on sellaisia ihmisiä, jotka todellakin haluavat ja kykenevät elämään täyttä elämää yksinkin... vaikka eihän ihminen (paitsi erakko) voi koskaan elää ilman minkäänlaista kontaktia muihin ihmisiin. Jossain on aina jotain sosiaalista, R-kioskin kassalla vaikka.

minä olen yksin koska olen sellaisessa elämänvaiheessa, osaan olla ja viihdynkin enimmäkseen. elämää suurempi kysymys on tietysti se, tahdonko aina olla... ensimmäisenä mieleeni tulee puuskahdusajatus; on silkkaa haaskausta että tällainen nainen olisi aina yksin! uskon olevani hyväkin kumppani miehelle... siis jollekin sellaiselle, joka näkisi ulkoisten avujeni ohi, sieluni syvyyksiin saakka. sellaiselle, joka osaa arvostaa kypsyyttä, älyä, lämpöä ja myötäelämisen kykyä... sellaiselle, joka arvostaa tasavertaisuutta ja ymmärtää erillisyyden tärkeyden.

kun erottelen jyvät akanoista, olennaisinta on se, että voi elää niin että tuntuu, intohimoisesti, tunteella, kuin viimeistä päivää..  sehän ei poissulje  järjenkäytön mahdollisuutta tarpeellisissa kohdin.

niin, oikeastaan minun piti puhua  miehistä tai miehestä... mutta tulinkin puhuneeksi ihmisestä. siinä se, siksi minusta ei koskaan tulisi feministiä.
en usko eroihin, erottavassa mielessä ainakaan.. pikemminkin; eläköön se pieni ero, erilaisuus on rikkautta ja mikä haaste se on miehelle ja naiselle... kuinka sovittaa yhteen eroavaisuudet, löytää yhteisen saareke ja nauttia toisistaan siinä kohtaamisessa.