ryvettyäni riittävästi on ryhdyttävä taas tekemään elämää edistäviä tekoja. tänään kaiketi - sillä mihinkään en osaa enää luottaa - siirryn k-kaupunkiin pakkaamaan ja siirtämään tavarapaljoutta vielä pahasti keskeneräiseen talooni. vaan pakko on, kaupunkikämpää on tyhjennettävä eikä muu auta kuin siirtää edes kamat taloon, olenpa itse sitten vaikka ivalossa loppuajan. ja paljon on vielä omallekin kontolle jäänyttä tehtävää, nekin on luvattu hoitaa, jää nähtäväksi.

päivä päivältä vahvempana, uskoisin. aamut valoisuudellaan pakottavat uskomaan, että tämä on sen arvoista, tämä elämäksi kutsuttu taistelu. hulluinta on kai se, etten enää edes välitä kysyä miksi, minkä vuoksi.. jotenkin minä tiedän, turhaa sekin olisi.

katsoin illalla teemalta lääkärien keskustelua masennuksesta. lohduttavinta oli erään, olisko ollut Jussi Huttusen kommentti siitä, että masennus on itse asiassa erittäin tervettä... ei ihmisen pidäkään kaikkea jaksaa ja kestää, on hyvä että psyyke tekee sellaisesta itsetuhoisesta elämästä lopun.. ja työuupumus sitten, se johtaa yleensä aina depressioon kuten moni muukin elämässä kohdattu henkinen ongelma, läheisen kuolema, sairaus... jos joku näistä tietäjistä sanoikin, että ei masennus enää ole stigma, niin kokeneena väitän vastaan. kyllä se on, eikä yhtään auta että sen järjellään tietää ettei pitäisi olla yhtään sen hävettävämpää sairastaa mielen masennusta kuin polvivammaa .. niin kuitenkin, kyllä se vain on, niin omassa kuin muidenkin kokemuksessa sekä asenteissa. minäkin puhun mieluimmin burnoutista kuin depressiosta.

kun olen taas kokenut tuskaisia tunnetiloja ja selvinnyt niistä hengissä, tulen yhä vakuuttuneemmaksi siitä, että lääkkeet eivät ole mikään ratkaisu. olen nyt suurin piirtein ilman turruttajia jaksanut mennä pahimman tuskatilan yli, ja sen kokeminen, että olen selvinnyt, auttaa paljon enemmän kuin jos olisin napsinut pillereitä ja tehnyt itseni tunteettomaksi. hylkääminen ja petetyksi tuleminen ovat siedettävissä, kovien kipujen kautta mutta kuitenkin. pahinta on tietysti se, että tahtoisi tuskaisimmalla hetkellä lopettaa kaiken siksi vain että koskee niin kovin.. nyt uskon löytäneeni valonpilkahduksen tai voimanhivenen siitäkin tunnetilasta. oman heikkouteni johdattamana olen asettanut itseni tilanteeseen, jossa ei ole koskaan ollutkaan minkäänlaista selviämisen mahdollisuutta. eikä onnen ja harmonian. olen paennut yhtä sutta toisen suuhun vain siksi että sen suden suussa on välillä ollut makeaa mehua.

kun jonakin päivänä selviän siitä, että olen menettänyt ammatti-identiteettini, työni, ehkä jopa mahdollisuuden työn tekemiseen, ihmissuhteen, taloudellisen toimeentulon ja tulevaisuususkoni, olen voinut kivuta sille mäelle, jota koko ikäni olen kiertänyt ja kaartanut, valinnut kinttupolkuja ja pitkospuita sen sijaan että olisin rystyset verillä kivunnut, tippunut ja kivunnut taas sitä todellista valoa kohti.

I will survive...