tässä on todiste siitä, että puolukoitakin retkellä  nähtiin ja jokunen sieni. sääennusteista huolimatta ei satanut yhtään meidän niskaamme, sen sijaan auringonkajo siivilöityi kauniisti kuusien ja mäntyjen katveeseen, leiripaikkamme yllä, ihmiset olivat alkuhankaluuksien jälkeen rauhoittuneita ja iloisia, tyytyväisiäkin kun makkarat saatiin kypsiksi ja kahvit kuppeihin. kyllähän se maistui, sitä toisillemme tolkutettiin miten se onkin niin että metässä aina ruoka maistuu niin hyvältä.



ja kyllähän se toimistopäivän voitti kirkkaasti, siitäkin huolimatta että tekemättömät työt ovat nyt viikonvaihteen riesana, niin siis jos meinaa viikolla voida edetä kuten protokolla vaatii, esityslistat valmiiksi, eli pohjatyöt on hoidettava joko tänään ja huomenna tai viikon alussa töiden jälkeen illalla - keskiviikkoon mennessä. hihkuin eräälle työnsä tekijälle torstaina että miksiköhän minulle kaikki tehtävät lopulta kiertyy, enkö osaa delegoida, enkö muka luota kehenkään? osittain on niin ja osittain myös totuus on se, että ei oikein ole sellaista henkilöä, jolla olisi ammattitaitoa tiedotusvastuun vastaanottaakseen. vajaatyökykyisille työllistetyille ei sellaista vastuuta voi asettaa vahinkoa aiheuttamatta.  voisi tietty kysyä, ovatko kaikki tehtävät tarpeellisia... en tiedä, itseäni soimaan kumminkin siitä, että ahdistan taas kaiken sisälleni, puurran illat ja valvon yöt ja oireilen sitten työyhteisössä kiukkuani purkaen. ja olkoot, paskaaks tässä taas valitan. jokainen leiviskänsä valitsee.. minun tuskaani lisäävät rakennustyön vastuut... siitä en edes jaksa sanoa mitään. onneksi alkuviikolla tulee joku, joka tietää ja osaa neuvoa.

vettä sattaa, ei siis mikään huippuilma aamulenkille, joka oli vielä neljän aikaan aamulla suunnitelmissa. olen kuin hakattu, heräsin tunnin unen jälkeen puolen yön aikaan, valvoin, luin, nukahdin viimein, nukuin kolme tuntia ja heräsin taas liian aikaisin, keitin kahvit, luin lehden ja sain nukahdettua vielä tunniksi. ja joka välissä katselin kummallisia unia, eräässä äitini näytti nuoremmalta mutta samalla ihan harmaalta, hoippui ja heilui jonkun naishenkilön tuesta huolimatta, kompuroi portaisiin ja alkoi oksentaa... toisessa mielisairaalasta karanneet potilaat pyörivät mudassa koiranpaskoissa ja minä katselin ikkunasta tovin ennekuin ymmärsin että on mentävä apuun, haettava apua, estettävä ihmisiä enempää itseään ryvettämästä.. ihmisjoukon sekaan pihalle sännättyämme näimme että viereisellä tontilla sijainnut vanhustentalo oli palanut kivijalkaan..

toissailtana kävelin iltalenkkiäni tuttua linnunnimistä katua pitkin, katselin ja ihastelin taas niitä kodikkaita vanhoja taloja, joiden ikkunoista kimmelsi valoa, pihojen syksyisiä ilmeitä, vastaleikatun ruohon ja piipusta tulevan savun tuoksua, idylliä, jota kohden taidan itsekin kurkotella, kodikkuutta, lämpöä, turvallisuutta... voiko sellaista saada rakentamalla itselleen talon ja siihen takan. en tiedä, luulen niin ja voi taivas miten sitä toivonkaan, että viimein saapuisin kotiin ja saisin rauhan. että mitään en sellaista enää tahtoisi lähteä taistellen itselleni saavuttamaan, mikä ei lopulta olekaan sen arvoista, eikä poista tyhjyyttä sisältäni, ei tyydytä täyttymätöntä hyväksynnäntarvettani. amen.