sain vastauksen, anteeksipyyntöjäkin.. mutta mitään ei enää ole tehtävissä. minun pääni ei kestä enempää tätä älytöntä touhua... ystävyys? siihen vaadittaisiin niin paljon, pitäisi voida arvostaa ja kunnioittaa, luottaa ja uskoa, tietää, että hädän hetkellä seisoisi rinnallani. niin kuin oikeat ystäväni tekevät, hyvinä ja huonoina päivinä. jonakin päivänä helpottaa, olen unohtanut ja mennyt uusista ovista sisään. tässä konkurssissa meni terveys, työ, koti ja tulevaisuususko.

ja taas... "olen polkuni päässä, tuhansistani erään.." tarjoaa lohtuaan, aina uudestaan. minä jaksan, minä kestän, minä selviän.