ei, ei se ollut niin... eikä tapahtunut niin kuin suunnittelin. sen sijaan olin kerrankin rehellinen, suuttumispelosta huolimatta puhuin suuni puhtaaksi, kerroin mitä todella ajattelen ja kuinka ollakaan, hänkin teki miltei samoin... miltei, sillä virheiden myöntäminen, anteeksipyytäminen ja katumus ovat vaikeita asioita tunnevammaiselle ihmiselle. kun joutuu seinää vasten, ei tunnu hyvältä. kun tunteet on oppinut piilottamaan ja kieltämään, niiden esiin kaivaminen pelottaa, kauhistuttaa ihan. mutta muutakin... oli tärkeää, että toi esille oman ahdistuksensa siitä, miten kokee minun ripustautuvan, tunkevan liian syvälle omaan elämäänsä.. miten olisi toivonut väljempää olemista, että en jatkuvasti olisi tässä olemuksellani vaatimassa huomiota.. no niin, suurinpiirtein niin. onhan se totta, että olen paennut tänne, levittäytynyt toisen ihmisen arkeen ja elämään.. enkä todellakaan ole aina kysynyt, voinko niin tehdä.. toki olenkin, toki hänkin on jopa pyytänyt.. mutta, totta on, että olen välillä unohtanut toisen ihmisen tarpeet ja toiveet... sentään sain sanottua, että hän ei ole vastuussa minun sairaudestani, ei työpaikan menetyksestä ei mistään minun elämäni ongelmasta. vain niistä, mitkä itse on aiheuttanut. mission impossible totesin jo taannoin.. lähtökohdat ja olosuhteet ovat olleet aivan mahdottoman vaikeat, kummallakin. toki itseni tuntien tiedän, että olen asettanut itseni etusijalle, oikeutetuksi kaikkeen mahdolliseen hyvään.. olen tukahduttanut toisen ihmisen odotuksillani, joita en sanoiksi ole halunnut pukea, vaietut vaatimukset ovat kaikkein kamalimpia..huokailut, syyttävät katseet, yölliset, tyynyyn vaimennetut itkut... toki olen ansainnut myötätuntoa, välittämistä, huolenpitoakin.. ja saanutkin. mutta tasaveroinen, tasapainoinen kumppani en aikoihin ole ollut. ja jos ihmisellä on tunne, että häneltä odotetaan jotakin, mihin hän ei kykene itsensäkään kohdalla, eihän siitä voi seurata mitään muuta kuin huonoa. tämän vasta nyt ymmärsin, vaikkei mikään niin mustavalkoista olekaan.

kyllä keskustelimme suhteesta, miten voimme sitä jatkaa, tai voimmeko ylipäänsä. minkä pitäisi muuttua, mitä pitäisi ymmärtää.. ja joitakin pieniä rakennuspalikoita kokoon saimme.. on annettava tilaa, kummallekin kummankin.. on osattava antaa anteeksi jos niin kerta sanoo.. menneet on jätettävä taakse, on oltava rehellinen. niin, hän on aina osannut pyytää anteeksi, nytkin ilkeyttään ja sanomisiaan. oli yllättävää kuulla, miten ilkeydet hänen mielessään kytkeytyvät kateuteen.. ja miten tärkeänä pitää vanhempien kunnioittamista, huolenpitoa.. ja minä kun toivoisin, että hän saisi kokea sitä itse äitinsä taholta.. välittämistä, tukemista, kannustamista ja avoimesti osoitettua rakkautta.. no, se on toinen tarina. joka kyllä on osa tätä tragediaammekin.. suhde naiseen rakentuu äiti-poika suhteen perustalla koetulle miehuudelle.. niin sanoin ja hänestä se on liirumlaarumia. ei ole. mikään psykologisvivahteinen ei mene tahdo mennä läpi.. kun sen kääntää arkikieleen, elämään, on toinen juttu.. ennakkoluuloja, huonoja kokemuksia. olemme molemmat epäkypsiä, raakileita aivan.. hirveää repimistä ja kuohuntaa.. silti, tuntuu paremmalta nyt kun kerrankin puhuimme rehellisesti negatiivisistakin tunteista.

ja niin.. sain kuulla miten pyrin järjestelmään toisten elämää, mestaroin ja olen niin johtajaa välillä.. karrikoitua mutta osin tottakin, kyllä minulla on taipumus johdatella, määritellä ja yksinäni päätellä miten asiat pitää hoitaa.. jotain johdettavaa kai sitä pitää olla kun ei ole enää työtä!!! paskat, kyllä enimmäkseen kuitenkin olen ollut joustava,  nöyrä passaaja paremminkin. mutta kyllä olen tehnyt ja touhunnut kuin mikäkin matroona välillä.. on se totta osin sekin, vaikka vaikea myöntää ja tunnustaa. kuinka toiselle muutoin tulisi tunne, että elämäänsä tunkeudutaan, yksityisyyttä loukataan, viedään mahdollisuus omaan tilaan, aikaan ja paikkaan. revipä siitä huumoria.

ystäväni A terapoi omalla tavallaan, asetti yksinkertaisia kysymyksiä, joihin en kyennyt vastaamaan.. ja sillä tavalla johdatti minut omien pidäkkeitteni äärelle, havaitsemaan ajatusteni kehät ja lukot.. asenteet, joilla aiheutan itselleni murheita, epäonnistumisia ihmissuhteissa, yhteentörmäyksiä työelämässä... kaikkea sitä, minkä pauloissa olen viime vuoden painiskellut, ja viime vuodet, koko aikuisikäni.. hän ei sanonut, mitä minun pitää tehdä vaan auttoi minua avaamaan hieman ahdistuksen luukkujani... sitä kohti olisi lähdettävä kulkemaan, pois radalta, jota olen kiertänyt syville urille asti, havaitsematta, että monia muitakin polkuja ja mahdollisuuksia on. ne on vain osattava nähdä, löytää ja hyödyntää. eikä se ole helppoa.

kaikilla ongelmilla on ainakin kaksi puolta, niin tässäkin. minä olen piehtaroinut vain omassa pilttuussani, vaatinut itselleni täydellistä ymmärrystä ja hyväksyntää, vinkunut välillä huolenpitoa kuin lapsi ja tartuttanut ahdistukseni toisiin ihmisiin. toki olen ollut sairas ja siksi se on ymmärrettävää.. mutta muutakin siinä on.. olen jälleen kerran ajautunut tunnesuhteessani haaksirikkoon siksikin, että olen niin totaalinen, vaativa ja ehdoton.. enkä ole havainnut toisen ihmisen näkökulmaa, toisenlaisia tarpeita.. jos toinen ei saa ilmaa ja haukkoo henkeään, ei ole viisasta kuristaa kurkusta enää..