niin hento ja heikko on ihmisen mieli, niin pienestä kiinni kaikki on, suorastaan olemattomasta oljenkorresta, rihmasta vain. Tahdon uskoa että mieleni häilyy niistä tietyistä fyysispsyykkisistä syistä, joista osalliseksi olen päässyt viime aikoina, osana "kypsymistäni" naisenelämän tiettyyn vaiheeseen. Oh, että se on raskasta ja tuskaisaakin. Minä kärsin - ihan todella. Varsinkin siitä, etten aina tiedä onko nyt kyseessä kemiallinen vai ihan oikea reaktio, tunteet nimittäin vyöryvät, taivaskaan ei ole rajana.

Nyt olen niin poissa tolaltani etten muista milloin viimeksi näin, tältä olisi tuntunut. Kyselen kyllä itseltäni ihan rauhallisena, että mikä se nyt oikein on ystäväin, onko tuntemuksillesi todenperää, vai heilutteleeko jokin ailahteleva hormoonitasapainottomuus naista mäessä ja mäen alla... en tiedä, piipitän vastaukseksi, en yhtään tiedä, en tiedä mistä minä tämän tsekkaisin, kuka minulle kertoisi olenko järjissäni vai en. Enkä tahdo olla yhtään mitään, tahdon metsään, torppani hämärään sänkyyn makaamaan ja itkeä pillittämään pariksi tunniksi. Josko se helpottaisi, silmät saisin punaisiksi kuin särjellä eikä särki olisi sydän enää.

Pakko on yksi palaveri yhden maissa kestää ja sit mie häivyn - menen apteekkiin ja haen ne hemmetin tropit ja annan periksi. Minusta on tullut vanha.