tapahtunut vuodatuksen hallinnoinnissa, kaipa tästäkin selvitään. Ja opetellaan entiseen tapaan kantapääteknikaan avulla. En ole niitä, eikä minusta koskaan tule sellaista, joka lukisi ohjeet ensin ja ryhtyisi vasta sitten toimimaan..

Elämä on raadollista, niin päätellin äsken kun tupruttelin tupakkaani ulkosalla. Ei, siis ei uudenvuodenlupauksia siinä eikä paljon muussakaan. Laihtua olen luvannut, ennen kaikkea itselleni. Vatsamakkaraan suuruus vaikeuttaa jo kenkien jalkaan laittoa, jolloin se on liikaa. kuusi kiloa pois maaliskuun loppuun mennessä.

Olen kotona, siis kaupungissa. Tulin eilen aamulla kun M aloitti työt, aamuvarhaisella ajelin taas bussilla kaupunkiin ja toisella tänne lähiööni. Ja katselin ihmisiä, vaihtuvia maisemia ja ajattelin elämän kulkua. Ajattelin poikaani, junioria, jonka tilasta ja tilanteesta olen hyvin huolissani. En jaksa enkä halua siitä enempää nyt  - tässä - vuodattaa. On vain niin, että elämä ravistelee, pysähdyttää ja vaatii olemaan rehellinen. Yritän auttaa, tukea ja ohjata oikeaan suuntaan. Tähdentää, että hänen ratkaisunsa ovat hänen omiaan, tärkeintä on niin olla. Kukaan - en minä, eikä kukaan muukaan lähipiiristään - voi asettaa ehtoja ja odotuksia, jotka hänen tulisi täyttää. Kaikkea en voi hyväksyä, se ei ole tarpeen kun poika itse on täysi-ikäinen ja vastaa itse ratkaisuistaan. Mutta olen nyt ja aina äiti, joka rakastaa, ottaa vastaan, kuuntelee ja keskustelee, on olemassa hänelle. Tämä ei ole minun murheeni siinä mielessä, että siihen uppoutuisin ja surkeilisin omia ratkaisujani ja tekojani. Tämä on lapsen elämän ongelmakohta, jossa voin olla avuksi jos niin tahdotaan. Minun on oltava vahva, minä olen.

Itselleni olisin toivonut parempaa elämää, mutta tämän olen saanut ja kyennyt rakentamaan. On hyvää, paljonkin mutta myös paljon murhetta, vastoinkäymisiä ja toivottomuutta. Ihme olisikin, jos se ei olisi vaikuttanut lapseenikin. Ehkä hän kuitenkin muistaa myös sen, että kaikesta voi selvitä, valoa tunnelin päässä on vaikkei sitä nyt vielä näy. On tärkeää, että hän on nähnyt myös ylösnousun, selviämisen, elämän jatkumisen mahdollisuuden. Ne kipeät askelmat kuitenkin joutuu ottamaan yksin.

Kaiken kauniin, julkaisukelpoisen lisäksi on oikeasti paljon pimeää, mustaa, ilkeää ja hävettävääkin. Niistä ei tahdo puhua, ei ottaa esille kun on parempi välillä unohtaa, etsiä elämästä jotain muuta, helpottavaa, toivoa antavaa. Joissakin asioissa olen ilmeisen ikuisesti sitä mitä olen, heikko ja vajavainen ja sen myötä rakentamisen sijaan rikon, runnon ja hankin itselleni vihamiehiä.. siis naisia. Miehet ovat yleensä osanneet kanssani paremmin toimia, ex-rakastetuista on yleensä tullut jonkinmoisia ystäviä. Mutta naiset.. en vieläkään ole sitä kymmenvuotiasta tyttöä kummempi. Kun minua ei huolittu leikkiin, suutuin ja vein yhdeltä ilkkujalta hatun, juoksin metsässä kuraisen lammen rantaan ja heitin hatun siihen. Ja pakenin paikalta.. siitä seurasi monenmoista siinä 70-luvun kerrostalolähiössä.. kauan sain olla yksin ennenkuin yksi pihapiirin tytöistä hakeutui seuraani ja sain ystävän. No, ehkäpä toimintatavoissa oli parantamisen varaa. ja on vieläkin. Yhä kiukkuilen ja sabotoin.. vahdin reviiriäni ja kiukkuilen. Hattuja en ole vielä heitellyt kurakoihin.. Ja muistan raamatulliset sanat aina, ei kunnioitusta saa se joka ei sitä ansaitse... niin se vain on. Tyyneyttä ja tasapainoa toivon tältä vuodelta.

Työt alkavat taas huomenna, siitä nämä aatokset. On tehtävä työhön liittyviä suunnitelmia, sovittava asioista osallisten kanssa ja jatkettava sitä jotakin, johon olen sitoutunut. Ja hyvin se alkaa mennä kunhan muistan, että minulla on paikkani, tehtäväni ja kykyni tulla toimeen.. ja nyt minä olen myös saanut levätä ja kerätä voimia.