niin lämmintä on ilma ja kylmää maailma, tämä ambivalenssi jää ikuisesti mieleeni tästä ajasta. minulle yritetään jotenkin viestiä, että ... niin en oikein tiedä, ehkä jotain säälinsekaista hyväntahtoisuutta sitten. vain muutama päivä enää tätä pakollista läheisyyttä sitten jään yksin.

minä rakennan itselleni olkimajaa varovaisista ajatuksista, pienistä kotiaskareista, lyhyistä askelista, hiljaisuudesta, rauhasta, jonakin päivänä vielä sydämessäkin. ja eksyn tuon tuosta kipuihin, tuskalliseen totuuteen jolla nyt on korvattava luulot, toivot, unelmat. niiden on kuoltava, ei missään nimessä minun, eikä minun elämäni.

jaksoin tänään olla pakkososiaalinen yllättäen eteen tulleella sukulaisvierailulla, marketissa pyörrytti ja silti sain ostettua kaksi valaisinta, keittiön ja kodinhoitohuoneen työvalot. niin ja äärimmäisen tärkeän vessapaperirullan telineen.. juuri sitä rataa kaikki etenee, hulluista pienistä asioista koostuu tämä hajanainen kyhäelmä jota uskottelen hallitsevani niihin tuskallisiin hetkiin saakka. siis totuuteen. nythän minä vain lillun jossain rajamaastoissa, ei sinne, ei sinnekään, ei mielellään minnekään mutta kumminkin, jossain kai minunkin on oltava ja ehkä oltava hitaasti menossa jonnekin. luultavasti.

tämän minä jätän taakseni, unohtaakseni. en oppiakseni kovaksi, en varovaiseksikaan. vain kokeakseni, voidakseni hyväksyä ja lopulta unohtaa. asuntolainan korko ei ole mitään näiden elämän opetusten hinnan rinnalla. piece of cake. sitä tämä on.