koskapa eilen tuli käsiteltyä ymmärrystä mieheen, on ehkä nimenomaan sen tasapuolisuuden nimissä naputettava muutama sana negatiivisemmastakin aiheesta nimeltään mustasukkaisuus. se raatelee ja rikkoo jos niin antaapi käydä. omissa ihmissuhteissani se on ollut aina jonkinasteinen ongelma, puolin ja toisin. on valitettavasti ollut liian paljon kokemuksia petetyksi joutumisesta, molemmat liitot päättyivät ainakin osaltaan siitä syystä. toki muitakin ongelmia oli, mutta vieraissa käynti oli se viimeinen niitti. lieneekö mitään muuta niin loukkaavaa kuin vaikkapa se, että mies jää kiinni seksisuhteesta ns. lähimpään naisystävään. tai, että löydät miehesi itse teosta sängystä vieraan naisen kanssa. tai, että mies tulee aamulla kotiin kaula syötynä. toisaalta tiedän myös, miltä tuntuu kun kumppani on sairaalloisen mustasukkainen ja järjestää hirveän kohtauksen siitä syystä, että olen tullut töistä kotiin miespuolisen työkaverin kyydissä tai viivyn kauppareissulla hänen mielestään aivan liian pitkään. kipeä mieli ei tarvitse todenperäisiä tapahtumia joutuakseen räjähdystilaan. toki elämä on opettanut sellaistakin, että mustasukkaisuutta ei toinen ihminen voi parantaa jos ja kun syynä on oma epävarmuus ja itsetunnon olemattomuus. ei ole mitään merkitystä sillä, ettei anna aihetta minkäänlaisiin epäilyksiin, vaikka seisoisit siinä nyrkin ja hellan välissä, ei se välttämättä riitä. sellaisessa tilanteessa ei ole paljon vaihtoehtoja varsinkaan jos aiheeseen liittyy väkivaltaa.

tässä ja nyt voi todeta, että oppii sitä vanhempikin naisihminen elämänsä varrella jotain joskus jonniin verran. järjellä analysoiden tiedämme mustasukkaisuuden olevan ensisijaisesti kokijan ongelma, kun ei usko olevansa rakastamisen arvoinen, ei myöskään voi uskoa toisen ihmisen olevan uskollinen ja rehellinen. valehteleminen pienessäkin asiassa saa heikkoitsetuntoisen pään sekaisin, alkaa hirveä vyörytys ja ahdistus. ikävät petolliset kokemukset jättävät jälkeensä syvät haavat, joiden parantuminen vie todella paljon aikaa. ja tietysti jos mieli ja itsetunto eivät sen jälkeen tai missään vaiheessa ole kohentuneet, jokainen uusi suhde tulee nostamaan saman röykytyksen esiin. voinko luottaa, olenko riittävä, puhuuko hän totta.. keneltä viestit tulevat, kuka soittaa tähän aikaan illasta, miksi niin paljon selityksiä pikku asioista... kaikesta voi vääntää epäluottamuksen aiheistoa, mikäli tahtoo elää tuskaista elämää. ainoa keino on avoin ja rehellinen keskustelu, asian nostaminen pöydälle. näin on tullut tehtyä,  eikä välttämättä aina edes hyvällä menestyksellä. on kuitenkin ymmärrettykin, oltu tietysti kiukkuisia ja tuohduksissa. mutta kun on puhtaat jauhot pussissa, ei tarvii keuhkota nimeksikään. minua on helpottanut kun olen voinut myöntää, että kyllä, minä olen sillä lailla kipeä, että on tosi vaikea luottaa ja uskoa siitäkin huolimatta, ettei syytä epäilyksiin olisi. korjaantuuko kokonaan koskaan, enpä tiedä, paranemista on tapahtunut. masennus ja työelämän haaksirikko eivät ole ainakaan edistäneet eheytymisprosessia, sekin on ääneen todettu. on ymmärretty, että parasta on jättää kuohkinta useimmitten omaan arvottomuuteensa. harrastaa halausterapiaa ja laulaa kaksiäänisesti seuraavakin biisi.

metsäkoira pelästytti talon naisväen eilen iltapäivällä pahemman kerran.. kaiketi jonkinlainen epilepsiakohtaus hänellä oli, jalat meni alta, koira vapisi ja kuolasi muutaman minuutin ja kompuroi sitten omaan pesäänsä vinttikomeroon, vaikka ei millään olisi jalat alle ottaneet, kun menin kohta katsomaan hengittääkö enää, havaitsin oksentaneen matolle aamuisen ruokansa. onneksi työssäkävijä saapui siihen saumaan ja siivosi tällä kertaa jäljet. samanlaisia kohtauksia on ollut aikaisemminkin, jonkun kerran. elukkatohtori on todennut, ettei välttämättä ole suurta vaaraa jos kohtauksia on harvoin, eikä lääkitystäkään kannata aloittaa. koirahan on ikäänsä nähden ollut ihan virkeä, eilenkin kun lenkillä käytiin, askel nousi reippaasti ja jokaiset pupunjäljet olisivat vieneet metsän puolelle ellei fleksiä oisi ollut. kyllä se kumminkin pelästytti ja illalla vielä tarkasti tutkittiin netistä aihetta ikäänkuin mielen varmistukseksi. kyllä tuo ruskeasilmäinen luppakorva on rakas perheenjäsen ja kauheata olisi jos henkensä tuolla lailla heittäisi. mutta zeniläisen viisauden mukaan mies totesi, että sille ei sitten mitään voi. niin ei.

tahmova aamu, sinnittelin illalla ja sain miltei kokonaan katsottua myöhäisen elokuvan, tietysti loppumetreillä ote kirposi ja se ratkaisva kohta jäi pimentoon... no, ihan hyvä elokuva niiltä osin kun pysyin hereillä. yleensä minua harmittaa juur se, että olen niin iltauninen, kovin mielelläni katsoisin myöhäelokuvia ja muita ohjelmia mutta... ja kun se on niin, että vaikka vehkeitä olisi, ei sitä tule kumminkaan koskaan nauhoitettua ja katseltua paremmalla aikaa kiinnostaviakaan leffoja. sitä elää niin hetkissä, ettei semmonenkaan suunnitelmallisuus tähän vaiheeseen tunnu istuvan. juuri nyt tekisi mieli taas lähteä pois, jonnekin, haudata ikävät ajatukset ja elämän kaoottisuus syvimpään helvettiin. ei jaksaisi olla järkevä, rakennella tulevaisuuskuvioita, valikoida joitain hemmetin laattoja taloon, jonka rakentaminen muuntui painajaiseksi unelmien täyttymisen sijaan. ja onneksi, on se aika kuukaudesta että saan pistää ison osan tästä tuskaisuudesta hormonitoiminnan piikkiin.

minä kyllä muistan ne hyvät sanat, tiedän että olen haluttu ja tärkeä tässä ja nyt. minä kyllä tiedän, että rikkonaisuus meitä yhdistää ja törmäilemme pelkoihimme mennen tullen. tiedän kyllä, että pieni puhuri ei tätä havumajaa kaada. aurinko kohoaa talvipilvien takaa, asiat menevät niinkuin ovat mennäkseen.