Savunhajuisessa tuvassani istun ja kipuilen selkääni edelleen... nuori kesäsijaislääkärintekele ei suostunut laittamaan piikkiä, vielä... ja minä kuuliainen potilas tyydyin sirdaludiin ja olin ylen tyytyväinen fysikaalisen lähetteestä - 10 kertaa on paljon! ja saapi käydä kuulemma missä tahtoo, en siis ole sidottu tähän kylään tai seutukuntaan. savunhaju eli siis oikea savu tuli takasta, palovaroitin tuntuu olevan kunnossa. just pääsin kehumasta miten hyvin tuo takka on toiminut vaikka harvakseltaan sitä olen nyt lämmittänyt. saas näkee miten saunan uunin kanssa käy.

hain tulomatkalla vanhukset mökiltä ja tapasin keskimmäisen veljen perheineen. ja kaksi ihanaa koiraa, topin ja artun, pikkusnautsereita... oisin ottanut mieluusti toisen niistä mukaani mutta eivät antaneet, väittivät että toiselle tulis heti ikävä. terhakoita ja iloisia veikkoja, eikä haukkuneet turhia, eivät siis yhtään ainakaan minua. vielä tulomatkalla suunnittelin kaikenmoisia puuhia mutta edelleen yhä ja aina jatkuva vesisade lamaannuttaa kaiken toimintahalun. ja selkä. jotta josko sohvalle sitten huiloomaan.

juniori soitti ja lupaili tulevansa lauantaina aamustapäivin.. esikoinen kaiketi jo perjantaina. talo maalataan vaikka satais vaikka niitä akkoja äkeet selässä. M isolla ämmällä ei tiennyt vielä tuleeko viikonlopuksi.. hmm... toivottavasti kuitenkin. Olisi ihan mukavaa jos kaikki elämäni mieshenkilöt olisivat äärelläni...

18.16

ajattelin ensin, etten kirjoittaisi sanaakaan vanhuksista, yhä pahemmin dementoituvasta isästäni, loppuun väsyneestä äidistäni.. vaan on sanottava, että yksi syy, miksi haluan täältä pois on se, etten usko voivani näin läheltä seurata miten isäni häviää, se ihminen joka on ollut isäni katoaa muistin mukana. isästä on tullut agressiivisempi, jopa ilkeä.. oli ollut todella hankala esikoisen tyttöystävälle. onneksi ymmärtävät mistä on kysymys.. silti, ei tunnu sellaiselta, jota haluaisin yhtään kokea nyt.. tai koskaan. olen karistellut itsestäni viime vuoden aikana pois syyllisyyttä ja vastuunkantoa vanhemmista.. se ei ole ainakaan yksin minun asiani eikä kukaan odota että olisin aina käytettävissä tai että pyhittäisin jotenkin elämääni heidän hyväkseen. ei ainakaan siksi että olisin saanut tasapuolista kohtelua vanhemmiltani, niin.. kummaltakaan. olen aina syyttänyt äitiä kylmyydestä ja arvostelusta.. mutta ei isä sen kummempi ole ollut, on vain vaiennut ja ollut poissa. joka tapauksessa, en jaksa ajatella vanhusten ongelmia, odotan nyt että veljet ottavat aktiivisemman otteen ja alkavat hoidella sitä palvelukotipaikkaa. minä passaan nyt. on tässä hieman tekemistä omankin elämän kanssa. toivon ja yritän niin asiat hoitaa, että poikien ei koskaan tarvitse ahdistua minun elämäni loppuhetkien koittaessa... en halua että minusta tulee taakka lapsilleni, joiden on tärkeintä elää omaa elämäänsä ja tulla mahdollisimman onnellisiksi...

iloisempi loppukaneetti: miun omassa metsässä on mustikoita! ojan reunoilla ja liiterin takana ihan mukavasti. ja ötököitä kans. ne on käytävä poimimassa het huomenna... ja tehtävä monta muuta hommaa, ei taas oikein tunnu selkiävän mistä kantsis alottaa.. kävin nyt aluksi taas kertaalleen riuhtomassa pressut puupinojen ja kasojen päälle. takkapuut kaivelin pinon välistä, jätin märät päällispuut odottamaan auringon kuivatusta. olo on tuhero, otin eka sirdaludin, nukuin tunnin ja nyt olen hieman zombie.