hullua miten pieneltä kaikki näytti lapsuuden maisemassa, mummmon mökki ja pihapiiri, tie, jota pitkin käveltiin sinne kauemmas uimarantaan onkin ihan lyhyt pätkä vain niinkuin rantapolkukin, jota juostiin aamuisin paljasjaloin uimaan "kohalle" tai Lietteelle. Riikosen kaupalle on kai muutama sata metriä vaikka meiltä meni Liisukan kanssa kulkiessa tunteja rinkelinostoreissulla, pitihän sitä mansikat pientareelta maistella ja monta muuta lapsen mieleen juolahtanutta mutkaa tehdä. Mökki oli pimeä ja kylmillään, minkäänlaista kinttupolkua ei ovelle johtanut, omistaja on vanhustentalossa eikä enää kykene yksin asumaan. Jokohan tässä on nyt minun kohtaloni. Ei uskalla ajatella sillä kauheinta on jos unelma ehtii kariutua ennenkuin ehdin kunnolla siihen hurahtaa. Asia on kuitenkin tänään laitettu vireille.

Sain seurata lumisen metsän siimeksessä kun kuu nousi taivaalle puiden takaa...  Vastapainoa työssä esiin tulleelle vastoinkäymiselle, ongelmalle, jolle pitää jotain tehdä.  En tunne itseäni vahvaksi näissä tilanteissa, vaikka tiedän, että asemani vuoksi olen aina tulilinjalla. On vain ymmärrettävä että kaikki ei välttämättä kohdistu minuun ja tekemisiini, vaan ehkä johonkin määrittämättömään tai on pelkoa, epävarmuutta tai kyvyttömyyttä tehdä mitään muuta. Olen kuitenkin pettynyt itseeni, minun olisi pitänyt osata toimia paremmin, olisi pitänyt nähdä heikoimpien lenkkienkin tarpeet. Myönnän, että olen kiukutellut ja rähjännytkin kun asiat eivät ole hoituneet sovitusti. Olen liian vaativa, itseäni ja muita kohtaan. Temperamenttini kuulemma koetaan liialliseksi... Ihmisen kokemusta on kunnioitettava vaikka olenkin toista mieltä, äärimmäisen harvoin olen ylittänyt sopivaisuuden rajat kuohahduksissakaan. Mutta ei voi kiistää toisen ihmisen tuntemuksia, siinä on riittämiin. On tehtävä jotakin asian korjaamiseksi. Vaikka mieli tekisi sanoa jokin kirosana mieluimmin ja paiskoa vähän ovia. Mutta en minä niin tee, vaan yritän parhaan kykyni mukaan saada tilanteen korjattua, ilmapiirin kohennettua ja ihmiset voimaan paremmin. Sikäli kun se minun tekemisestäni on kiinni. Kaikki kun ei ole. Niin tosiaan, vasta pari päivää sitten jo uumoilinkin että jäätyneet kivet vaativat minulta tekoja. Paha kieli kerkisi ensin.