loma alkaa olla lopuillaan, viimeinen viikko käsillä... haikeaa hieman onpi mutta sitäkin antoisampaa on ollut. Olen kerännyt metsämansikoita ja mustikoita, nukkunut aitassa pitkään, syönyt kaalilaatikkoa ja muurinpohjalettuja ja mansikoita... ja kaikkee kesäistä ja mukavaa. Ainoa haitta on selkä, joka kipeytyi marjametsässä, ei ollenkaan pidä kyykistelystä. Ehkäpä se siitä vertyy parin päivän kuluttua kun soudamme isolla veneellä porukalla pitkän matkan.

juhlien viimeistelyt hoidetaan alkavalla viikolla, piirakat on jo kuulemma paistettu ja pakastettu. Jotenkin tämä kaikkeus mitä olen viime aikoina kokenut, hämmentää minua. Ajoittain tekisi mieli tehdä oharit ja häipyä jonnekin... ehkä suunnitelmien ja valmistelujen paljous vähän jo ahdistaakin, alkaa itsestä tuntua liialliselta korostukselta. Mut kyl se siitä, sekin.

"On vielä sanottava kuinka hyvä mulla on sinun lähelläsi ollutkaan, on vielä sanottava etten koskaan tulla luoksesi voi enää uudestaan.. vähän ennen kyyneleitä pääsi pois päin käännä etten niitä nää..."  Niin turhaa oli elätellä toiveita jostakin, mikä ei koskaan olisi yltänyt lähellekään sitä mikä parhaimmillaan oli, ja minä en huoli puolikasta, ei elämä minua et puolikkaalla helli... eikä minulle kelpaa ystävyys, väljähtynyt tiskivesi on vaimoväen heiniä.. minä olen ansainnut enemmän, parempaa, yksinoikeudella minun. Kiitos siitä mitä oli ja siitä että avasit silmäni lopullisesti.